Kuljettaja ajaa reipasta vauhtia. Liikenne kulkee eteenpäin jouhevasti eikä kotimatkalle ole osunut vielä pahoja ruuhkia. Matkaamme vaitonaisina lasten kanssa lentokentältä kohti kotia.
Takanamme on upea ja poikkeuksellisen lämmin kesä Suomessa. Saimme kokea Suomen suvea parhaimmillaan: lämpöä, ystävien ja sukulaisten seuraa, kesäjuhlia ja lukuisia mieleenpainuvia hetkiä.
Paluu arkeen ja uuteen kotimaahan ei tunnu helpolta. Viimeisinä lomapäivinä hyvästelin läheisiäni ääni väristen. Nähdään pian, ensi kesänä viimeistään. Eihän vuosi kovin pitkä aika ole, lohdutin lähinnä itseäni.
Kuljettaja kääntää auton tuulilasin pyyhkijät päälle. Vesisade täydentää melankoliaani.
Maisema muuttuu utuiseksi. Nojaudun taaksepäin tuolissani ja suljen silmäni. Mieleeni nousevat herkät kuvat, jotka näin taidenäyttelyssä muutama päivä aikaisemmin. Kiinassa otettujen maalauksellisten videoiden ja valokuvien avulla taiteilija kysyi, mikä saa ihmisen hylkäämään kaiken ja lähtemään paremman elämän toivossa kauas kotoaan.
Havahdun, kun kuulen poikani kutsuvan minua. Lapseni istuvat takapenkillä kalpeina ja huonovointisina aikaerosta ja matkan rasituksista.
- Äiti, oikeastaan on ihan mukavaa palata kotiin, pieni reissumies sanoo hiljaisella äänellä. Niin, ja päästä omaan sänkyyn nukkumaan, tyttäreni täydentää.
Hymyilen heille ja yllätyksekseni huomaan olevani aivan samaa mieltä.
