Istun sohvalla ja katson televisiota. On aurinkoinen ja rauhallinen aamu. Ilma on vielä lämpimän kesäinen. Naapurista kuuluu ruohonleikkurin ääni.
On vaikeaa kuvitella, että eräänä juuri tällaisena samanlaisena aamuna amerikkalaisten turvallisuus järkkyi. Lentokoneet iskeytyivät keskelle Manhattania ja koko maailma järkyttyi.
Tänään, tasan yhdeksän vuotta myöhemmin, televisiosta tulee muistolähetys kaikkien 11.9. terroriteossa menehtyneiden ja heidän perheidensä muistoksi.
Tunteisiin vetoavassa ohjelmassa omaiset lukevat yksi kerrallaan jokaisen onnettomuudessa menehtyneen nimen. Ruutuun ilmestyy uhrin kuva, nimi, ikä ja asuinpaikka yli 2900 kertaa.
Amerikassa surulla on aina kasvot. Täällä kukaan ei voi jäädä kylmäksi tai etäännyttää itseään surulta, josta tulee yhteinen ja yhteisöllisyyttä vahvistava tunne.
Kyseessä ei tarvitse olla suuri tai järisyttävä uutinen, kuten World Trade Centerin tuho tai Haitin maanjäristykset. Inhimillisiä tragedioita esitetään tiedotusvälineissä joka päivä. Rannalla hukkunut lapsi, liikenneonnettomuudessa kuollut isä tai talonsa menettänyt vanhus eivät jää vain maininnoiksi lehtien palstoille, vaan uutisissa on aina mukana sekä tarina että pienen ihmisen ääni.
Suomalaiseen hienotunteisuuteen ja etäisyyteen tottuneena minun on vaikea ymmärtää tätä. Tarinoiden intiimiys ja itkevät ihmiset tv-studioissa saavat minut tuntemaan itseni tirkistelijäksi. Samalla ihmisten hätä tulee epämukavan lähelle.
Vilkaisen tv-ruutua. Pieni tyttö lukee vapisevalla äänellä uhrien nimiä. Lopuksi hän lähettää terveiset isälleen taivaaseen.
- Isä ajattelen sinua. Olet sankarini. Rakastan sinua aina, hän päättää puheensa ääni särkyen.
Ei auta, minuakin alkaa itkettää.
Kamera siirtyy rakenteilla olevan muistomerkin ympärille kerääntyneiden ihmisten kasvoihin. Taustalla liehuvat Amerikan liput. Surun ja menetyksen tunteet virtaavat olohuoneeseemme. Samalla lähetys muistuttaa, että Amerikka ei ole unohtanut teon mielettömyyttä.
Minua tämä tunteisiin vetoava amerikkalainen mediakulttuuri järkyttää yhä. En voi katsoa enempää ja laitan television kiinni. Mietin ovatko amerikkalaiset itse turtuneet jatkuvien suurien tunteiden virtaan.
Kaikki me tiedämme, että onnettomuudet ja huonot uutiset myyvät hyviä paremmin. Mitä traagisempi tapaus, sitä paremmat katsojaluvut. Onko siis tunteisiin vetomaisessa kyse vain mediatalojen taloudellisesta edusta?
Toisaalta taas inhimillinen hätä saa amerikkalaiset liikkeelle ja auttamaan. Keräyksillä saadut varat ovat keskeisessä roolissa pienissä ja suurissa avustusoperaatioissa. Myös varojen keräys 11.9. uhrien omaisten hyväksi ja muistomerkkien rakentamiseksi jatkuu yhä. Tunteita ja kyyneleitä tarvitaan siis vielä pitkään.
