Ihanat, rakkaat vieraat

Ulkomailla asuvilla on yksi lempipuheenaihe ylitse muiden ja se on tietenkin lukuisat vieraat. Ulkomailla asumiseen kuuluu, etta aika ajoin kotiin majoittautuu sukulaisia, tuttavia ja ystäviä. Vierailijoihin liittyvät tarinat muistuttavat parhaimmillaan synnytys- tai armejajuttuja. Ne ovat verratonta hupia ekspaattien arjessa, sillä mikäänhän ei piristä päivää niin kuin kunnon päivittely.

Mieleen on jäänyt tarina viisihenkisestä perheestä, joka kielitaito-ongelmiin vedoten antoi isäntäperheen hoitaa koko viikon turistikäyntien ja ruokailujen  järjestelyt, mukaanlukien myös kaiken maksamisen. Vierailun viimeisinä päivinä isännän hampaiden kirskuttelu kuului jo postilaatikolle asti. Ikimuistoinen  ilme oli myös sillä koulun pihalla tapaamallani äidillä, jonka etelä-eurooppalainen anoppi oli tullut auttamaan miniäänsä kolmeksi kuukaudeksi.

Itse olen ollut onnekas. Vieraani ovat olleet toivottuja, huomaavaisia ja omatoimisia. Parhaat  ovatkin sellaisia, jotka tietävät, mitä matkaltaan haluavat. Eräs ystäväni osuvasti totesikin, etta hän rakastaa vieraita, jotka kertovat rohkeasti mitä he haluavat syodä.

Enemmänkin  minulla on ollut opettelemista emäntanä olemisessa. Alussa otin vieraiden tulon aivan liian vakavasti. Oli tarve näyttää, että uraäidistä on tullut loistava kodin hengetär. Vieraita odotti hymyilevä emäntä, kiiltävät kaakelit ja sileät lakanat. Ydinperhe-elämään tottuneena minulle ei myöskään ollut heti helppoa sopeutua siihen, että joku asui luonamme. 

Pikkuhiljaa olen kuitenkin oppinut ottamaan rennommin. Kaiken ei tarvitse olla täydellistä ja meillä majailevat saavat kernaasti osallistua arjen puuhiin. Enää en tunne huonoa omaatuntoa, jos jätän vieraat yksin omien menojeni takia. Vieraat ovat lämpimästi tervetulleita, mutta talo elää tavallaan.

Näin ennen joulua haluan lähettää erityisen lämpimiä ajatuksia kaikille niille, jotka tänä jouluna vastaanottavat vieraita tai matkaavat itse vieraaksi. Me vietämme tällä kertaa erilaista joulua ja matkaamme auringon lämpöön. Mutta päivitellään, kun taas ensi vuonna tavataan!

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille!

BOO - On kummitusten aika

Olemme juuri syömässä illallista, kun joku hakkaa kovaäänisesti ulko-ovemme ja rimputtaa ovikelloa. Oven takana ei näy ketään, mutta portaille on jätetty kurpitsan muotoinen ämpäri.  Sen sisällä on herkkuja sekä viesti, joka kertoo, että meidät on juuri ”buuattu”. Lapset ovat tutkivat innoissaan saamansa lahjan sisältöä. Lähtölaukaus Halloweeniin on annettu.

Vaikka Halloween on meille suomalaisille suhteellisen vieras juhla, se on tervetullut piristys pimeän syksyn keskelle. On hauskaa koristella kotia ja katsella, kun lapset kaivertavat kurpitsoille mitä kamalimpia ilmeitä. Kaupoissa myytävät silmämunien ja katkaistujen sormien muotoiset karkit ihastuttavat ja mieleni tekee hankkia pihallemme kaksimetrinen kummituspatsas.

Ihailen myös sitä antaumuksellisuutta, jolla joissain perheissä  valmistaudutaan juhlaan. Halloween-iltana rauhallisen amerikkalaisen lähiön talot muuttuvat kammottaviksi kummituslinnoiksi. Taloista kuuluu kamalaa kiljuntaa, luurangot kurkistelevat ikkunoista ja usva peittää hautausmaaksi naamioidun etupihan. Ovet avataan tuntemattomille ja koko perhe on mukana kummitusasuissaan pelottelemassa ohikulkijoita.

Oma lukunsa on tietysti lasten karkki tai kepponen -kierros. Viime vuonna poikani raahasi kotiin ostoskassillisen verran karkkia. Kohtuudesta ei ollut tietoakaan, kun hän pikajuoksijan nopeudella kiiti talosta taloon kartuttamassa saalistaan. Ihan vähäinen saalis ei ollut teini-ikäisillä tyttärillänikään, jotka kiersivät naapurustoa nörttipuvuissaan.

Ja kyllä aikuisetkin osaavat juhlia. Halloween-tavaraa myyvien kauppojen valikoimissa on myös lukuisia aikuisille suunnattuja asuja ja nettisivuilta löytyy ehdotuksia karmeiksi juomasekoituksiksi illan ilonpitoon. Voin vain arvailla kuinka villiksi nämä suhteellisen rauhallisen juhlimiskulttuurin omaavat amerikkalaiset Halloweenin vietossaan heittäytyvät.

Kaupoille Halloween-juhlinta kannattaa. Arvion mukaan amerikkalaiset kuluttavat tänä vuonna noin 6,8 miljardia dollaria Halloween-tavaroihin ja makeisiin. Ja vaikka juhla onkin kohta on kohta taas ohi, ei hätää. Ennen joulua on vielä tulossa Thanks Giving päivä, jonka alkuperä on sadonkorjuun juhlinnassa. Kurpitsat saavat siis jäädä, vaikka kummitukset lähtevätkin.

Happy Halloween!

Oletko sinäkin pinkkaaja?

Erään illallisen loppumetreillä yksi pöytäseurueemme jäsenistä tekee yllättävän paljastuksen. Hän tunnustaa, että häntä ärsyttää yli kaiken puolisonsa tapa kerätä paperipinoja ympäri taloa.

- Miksi niistä ei edes siivotessa pääse eroon? Mitä järkeä on siirrellä papereita pinoista toiseen, hän kysyy.

Mieheni katsoo häntä myötätuntoinen ilme kasvoillaan. Hän tietää mistä on kyse, sillä hänkin on naimisissa pinkkaajan kanssa.

Pinkkaajien kotona on siellä täällä erilaisia tärkeiden ja vähemmän tärkeiden papereiden pinoja. Toisin kuin mapittaja, pinkkaaja arkistoi paperit pinoihin ja parhaina päivinä korkeintaan muovitaskuihin. Siivouspäivänä pinot pienenevät ja ryhdistyvät, mutta eivät koskaan häviä.

Kerran vuodessa, yleensä syksyisin, pinkkaaja yrittää tehdä elämänmuutoksen. Päättäväisesti hän käy ostamassa kauniita ja ryhdikkäitä mappeja. Valitettavasti hyvistä aikomuksista huolimatta paperit eivät koskaan päädy mappeihin vaan kataoavat pikkuhiljaa perheen mapittajien tarpeisiin.

Amerikassa pinkkaajan elämä on entistä haasteellisempaa. Posti tuo päivittäin laskuja, tarjouslehtiä, kirjeitä virastoista ja kutsuja paikallisista yhdistyksistä. Myös lapset kantavat kotiin nipuittain tiedotteita ja lomakkeita koulusta ja harrastuksista. Turhat päätyvät paperinkeräykseen, mutta toimenpiteitä vaativat paperit jäävät pinoihin odottamaan sopivaa hetkeä.

Työpaikoilla pinkkaajat tunnistaa heti. Heidän työpisteensä on paperipinojen peittämä. Monet yrittävät ylläpitää mainettaan väittämällä, että he tietävät tismalleen missä pinossa ja ja missä kohdassa mikäkin paperi on. Se on silkkaa huijausta.

Pinkkaajan painajainen on lapsi, joka viisi minuuttia ennen kouluunlähtöä pyytää sitä viime viikolla allekirjoitettavaksi antamaansa paperia. Ulospäin pinkkaaja voi näyttää tyyneltä, mutta sisällä velloo paniikki. Aika, jonka pinkkaaja kuluttaa tärkeiden papereiden etsimiseen ja paperikasojen läpikäymiseen vie varmasti kuukausia ellei vuosia hänen elämästään.

Illallisseurueessamme ystävämme tunnustus kirvoittaa naurut. Hänen puolisonsakin nauraa ja kohauttelee olkapäitään. Ehkä parisuhteissa on vakavampiakin ongelmia. 

Seuraavana päivänä käyn lasten kanssa ostamassa koulutarvikkeita paikallisesta paperikaupasta. Ostan samalla pari kaunista mappia. Syksy on jälleen tullut.

Hurrikaani Irene

Poikani on jäänyt koukkuun TV:n sääkanavaan. Ennen lomaamme jouduin rajoittamaan kanavan katsomista, kun myrskyt, maanjäristykset ja tulvat alkoivat tulla öisin hänen uniinsa. Nyt myrskyuutisten katsomista ei voi enää estää. Uutiset lähestyvästä hurrikaanista täyttävät kaikki tiedotusvälineet.

Vuokraemäntämme soittaa ja pyytää siirtämään kaikki puutarhahuonekalut sisälle. Amerikkalainen ystäväni kehottaa täyttämään ammeen vedellä siltä varalta, että vesi katkeaa. Naapurimme uskovat, että menetämme sähköt aivan varmasti. Noudatan minulle kerrottuja ohjeita ja hankin pattereita, vettä ja kuivamuonaa. Pakkaan passimme ja muut tärkeät paperit yhteen kassiin. Varmistan, että radiomme toimii myös ilman sähköä.

Sääennustuksen mukaan hurrikaani pyyhkäisee ylitsemme sunnuntaina aamuyöllä. Lauantaiaamuna mieheni soittaa ja kertoo, että hänen lentonsa on peruttu ja hän pääsee Euroopasta kotiin vasta tiistaina. Pettymys purkautuu hätäännyksenä.
- Kuka meidät sitten pelastaa talon raunioista, jos et ole edes tällä mantereella?

Lauantai on helteinen ja aurinkoinen päivä. Toimitan normaaleja asioita, käyn jumpassa ja kaupassa, pesen pyykkiä ja laitan ruokaa. Silti ilmassa on odotusta ja iltaa kohti kylämme hiljenee.

Pikku hiljaa tuuli yltyy ja alkaa sataa. Katsomme lasten kanssa telkkaria kunnes puolen yön aikaan kömmimme talomme maan alla sijaitsevaan kerrokseen nukkumaan. Olemme varmuuden vuoksi siirtäneet sinne sänkymme. Tyttäreni ottavat rennosti, mutta poikaani hermostuttaa. Rauhoitan häntä, kellarissa olemme turvassa.

Kun valot sammuvat, pelko kuristaa kurkkuani. En tiedä mitä odottaa. Osaanko toimia oikein ja olla hädän hetkellä viisas ja rohkea? Pystynkö suojelemaan lapsiani vaaran uhatessa? Makaan ja yritän kuunnella tuulta, mutta alhaalla kellarissa kuuluu vain ilmastointilaitteen tasainen hurina.

Aamulla herään aikaisin ja hiivin yläkertaan. Huokaan helpotuksesta. Meillä on edelleen katto tallella, sähköt toimivat eikä puitakaan ole kaatunut talon päälle. Vesi on noussut, mutta on vielä kaukana talosta. Keitän itselleni kahvia ja avaan telkkarin. Hurrikaani Irene on menettänyt voimaansa ja lähestyy meitä trooppisena myrskynä.

Pikkuhiljaa myös lapset kömpivät alakerrasta. Ulkona ryskyy ja paukkuu. Käperrymme sohvalle seuraamaan yhdessä sääkanavan lähetystä. Pieni säämieheni kurkkii ulos ikkunasta ja selostaa myrskyn liikkeitä. Päivänvalossa en enää pelkää.

Tulvat aiheuttivat pahinta tuhoa. Puistomme näytti aamulla tältä.

Fillaritytöt ja fillaripojat

Lämmin ja kostea kesä on saanut rikkaruohot kukoistamaan. Suurimmat ovat miehen korkuisia, enkä saa niitä nyhdettyä aikaeron väsyttämillä voimillani. On pakko hakea järeämpiä työkaluja autotallista. Tallin nurkassa on hämähäkin seittien peittämä kasa polkupyöriä. Ne näyttävät hieman erilaisilta kuin koti-Suomessa asuvien ystävieni pyörät.

Ensimmäisen kerran kerran lomallani kiinnitän huomiota pyöräilyyn, kun siskoni saapuu baariin uudella pyörällään. Kyseessä ei ole mikä tahansa pyörä vaan oliivinvihreä kaunotar Specialized Globe Haul.  Kotiin lähtiessä keräännymme porukalla ihailemaan sen sulavaa muotoilua. Siskoni esittelee ylpeänä erityisesti sen kaarevaa vanerista taivutettua tarakkaa.

Jokin aika myöhemmin istumme iltaa kesäpaikassamme. Ystäväni kertoo, että hän haaveilee sekä uudesta työpaikasta että uudesta pyörästä. Hän on luvannut itselleen, että kun saa ensimmäisen, voi palkkioksi hankkia myös jälkimmäisen. Pyörän hän on jo katsonut jo valmiiksi; naisellisen ihanan Pelago-pyörän. Ihastelemme sen kuvaa netistä ja tunnustan, myös minun sydämeni alkaa sykkiä kiihkeämmin. Seurueemme keskustelu pyöristä jatkuu. Ja kun puhe kääntyy Brooksin nahkaisiin satuloihin ja pyörälaukkuihin, pöytään laskeutuu kunnioittava syvä hiljaisuus.

Ja kuin sattumalta myös kesäkirjassani puhutaan pyöräilystä ja Manhattanin fillaripojista. Niillä ei tarkoiteta pyörälähettejä, vaan niitä Clark Cablen näköisiä, pörrötukkaisia intellektuelleja, jotka kesyttämättöminä puikkelehtivat Manhattanin ruuhkassa. Kirjailijan mukaan heidän kanssaan voi pitää hauskaa, mutta lopulta he rakastavat vain pyöriään ja vapauttaan.

En voi olla ajattelematta haavetta vapaudesta, kun professoriystäväni saapuu tapaamiseemme torikahvilaan. Hän viilettää paikalle uudella Fixi-pyörällään. Vastuulliselle perheenisälle päivittäinen pyöräilyseikkailu Helsingin mukulakaduilla tuo uutta sykettä elämään. Hän tilaa kahvin eikä kestä kauaakaan, kun pyörän ympärille on kertynyt ihailijoiden joukko.

Pyöräily ei selkeästi ole Suomessa asuville ystävilleni vain kuntoilua tai siirtymistä paikasta toiseen. Kyse on jostain isommasta. Jos vapauden kaipuuseen ostettiin ennen moottoripyöriä, niin nyt panostetaan arvoiltaan kestävämpiin polkupyöriin.

Autotallimme nurkkaan hylätyt pyörät eivät ole mieltä ylentävä näky. Rämistelen oman pyöräni kasasta ja tuon sen ulos aurinkoon. Pyörä on äitini peruja, vaihdepyörä jostain 80-luvulta. Pyyhkäisen kädelläni pölyt satulasta. Oikeastaan se on aika kaunis.

Olen muuten ostanut uuden kameran, joten jatkossa on luvassa enemmän kuvia.

Kotimaata kohti

Lajittelen pyykkiä yläkerrassa. Pestävää on paljon, sillä olen pian lähdössä lasten kanssa Suomeen kesän viettoon. Mukaan on otettava vaatteita sekä helteisen että kylmän kesän varalle. Lähdön ajatteleminen saa perhoset lentelemään vatsassani. En ole käynyt Suomessa vuoteen. Tuntuuko kaikki heti tutulta vai tunnenko itseni jo ulkopuoliseksi?

Ajatukseni keskeytyvät, kun siivoojamme tulee kysymään mitä alakerrassa lojuville tyhjille pahvilaatikoille pitäisi tehdä. Siivoojamme on kotoisin Perusta ja hän on asunut Amerikassa jo lähes kymmenen vuotta.

Kerron hänelle innoissani, että olemme kohta lähdössä Suomeen ja miten tärkeä matka meille on. Emme ole nähneet monia läheisiämme vuoteen ja lasten suomen kielikin kaipaa jo pientä elvytystä. Siivojamme on iloinen puolestamme, mutta huomaan surun häivähtävän hänen kasvoillaan.
- En ole nähnyt vanhempiani sen jälkeen, kun muutin tänne. Se ei ole mahdollista, lentoliput ovat niin kalliita, hän toteaa alakuloisesti.

Monien maahanmuuttajien tavoin myös meidän siivojamme lähettää suuren osan tuloistaan kotiin sukulaisilleen. Rahalähetykset hyödyttävät perhettä enemmän kuin tyttären lyhyt lomavierailu.

Monilla kotimaassa käynnin esteenä on myös laiton maahanmuutto tai maahan jääminen sen jälkeen, kun laillinen työviisumi on mennyt umpeen. Tiukentunut maahanmuuttopolitiikka on vaikeuttanut viisumien ja green cardien saamista entisestään. Moni on ollut jonossa vuosia uskaltamatta poistua maasta. Pelko takaisin pääsystä erottaa paremman elämän perässä Yhdysvaltoihin muuttaneet nuoret vuosiksi perheistään.

Siivojamme tarina on surullinen, enkä saa sitä mielestäni. Olisinko itse valmis jättämään kaikki rakkaani niin lopullisesti kuin hän on tehnyt? Olisinko valmis siihen, jos tietäisin, että Suomessa asuvien läheisteni hyvinvointi olisi kiinni minun heille lähettämistä tuloista?

Olen iloinen, että minun ei tarvitse vastata. Olen onnellinen, että hetken päästä astun vanhan kotimaani maan kamaralle ja näen rakkaat vanhempani, sukulaiseni ja ystäväni. Olen etuoikeutettu, että loman päättyessä saan myös palata takaisin.

Hyvää kesää kaikille! Kuulumisia muuttomatkalta jälleen elokuussa.

Opettaja, saanhan loistaa

On jo aivan kesä ja menossa viimeiset koulupäivät. Istumme tyttäreni kanssa High Schoolin medialuokassa. Olemme ESL-ohjelman kevättilaisuudessa, jossa palkitaan kuluneena kouluvuotena menestyneitä oppilaita. Tytärtäni jännittää ja hän nykii lyhyttä hamettaan alaspäin. Hänkin on saamassa palkinnon hienosti menneestä kouluvuodesta.

ESL eli English as a Second Language -opetusohjelma on Amerikan koulujärjestelmän lahja maahanmuuttajille. ESL-opetusta annetaan niin peruskouluissa kuin yliopistoissakin.

- Tavoitteenamme ei ole vain se, että opitte puhumaan kuin syntyperäiset amerikkalaiset, vaan tähtäämme korkeammalle. Tavoitteenamme on luoda teille sellainen kielellinen pohja, jonka avulla avautuvat arvostetunkin collegen ovet, kaupungin opetusohjelman johtaja sanoo avauspuheessaan.

Seuraavaksi salin eteen kutsutaan kaikki ohjelmasta tänä vuonna valmistuvat seniorit. Edessämme seisoo kymmenkunta nuorta, jotka ovatkin kaikki aloittamassa akateemista taivaltaan. Kuvaavaa on, että eurooppalaiset ja japanilaiset nuoret lähtevät opiskelemaan kotimaidensa yliopistoihin, kun taas Latinalaisesta Amerikasta muuttaneet nuoret taas aloittavat opintonsa paikallisessa Community Collegessa. Maahanmuuttajien opiskelupaikan valintaa ohjaa edelleen vahvasti taloudelliset reunaehdot.

Opettajat alkavat jakaa palkintoja. Suurin osa niistä menee odotetusti japanilaisille nuorille. Palkintoja ei kuitenkaan jaeta pelkästään akateemisista saavutuksista. Moni palkinto annetaan koulun arvojen mukaisesta toiminnasta. Ystävällisyys, kohteliaisuus ja avuliaisuus ovat ominaisuuksia, joihin nuoria kannustetaan.

Tyttäreni käy hakemansa oman palkintonsa. Hän näyttää iloiselta.  Olen ylpeä ja onnellinen hänen puolestaan. Ensimmäinen kouluvuosi 2700 oppilaan High Schoolissa ei ole ollut helppo.

Eräs opettaja liikuttuu vahvasti jakaessaan palkintoa vuosikurssinsa parhaalle ESL-oppilaalle.
- Muistakaa tämän oppilaan nimi. Hänestä tulee vielä jotain suurta. Hän on lahjakas, mutta myös uskomattoman hyvä ja auttavainen ihminen. Hänen ilmaisunsa ja argumentointinsa on käsittämättömän kypsää ja hänen opettamisensa on ollut minulle kunnia. Tälläisia oppilaita tulee vastaan vain kerran opettajan uralla. Nyt voin jäädä eläkkeelle, hän naurahtaa ja pyyhkii kyyneleitä silmäkulmistaan.

Suomalaiseen neutraaliin palautteeseen tottuneena, minua ihan punastuttaa moinen kehuminen. Vilkaisen ympärilleni näkyykö oppilaiden keskuudessa hihitystä, ilmeilyä tai kateellisia katseita. Yllätyn näkemästäni.

Nuoret ovat oikaisseet ryhtinsä ja he katsovat palkinnon saanutta tyttöä ihaillen ja näyttävät olevan aidosti hänen puolestaan iloisia. Toisen saamat kehut eivät näytä heitä lannistavan. Päinvastoin, he katsovat opettajaa silmät loistaen ja päättäväinen ilme kasvoillaan: Ensi vuonna on minun vuoroni tehdä teidät ylpeäksi, ensi vuonna on minun vuoroni loistaa.

Kiitos kaikille opettajille. Hyvää ja ansaittua kesälomaa!

Suomi on pelottava maa

Istumme iltaa Suomesta kylässä olevan ystäväni kanssa. Lapset ovat jo menneet nukkumaan ja on rauhallinen hetki vaihtaa ajatuksia. Puhumme Suomesta ja suvaitsevaisuudesta. Ystäväni näyttää vakavalta ja katsoo minua suoraan silmiin.
- Pitäisikö minun sitten kieltää lastani puhumasta omaa äidinkieltään liikkuessaan kaupungilla, hän kysyy.

En tiedä mitä vastata. Ystäväni 15-vuotias poika on joutunut viime kuukausien aikana useita kertaa uhkaaviin tilanteisiin puhuessaan koulumatkalla ystäviensä kanssa ruotsia. Nimittelijöitä ovat olleet erityisesti aikuiset ihmiset. Ystäväni mielestä ilmapiiri heidän suomenkielisellä asuinalueellaan on muuttunut aivan viime aikoina.

Muutamaa päivää myöhemmin puhun samasta aiheesta lasteni kanssa illallispöydässä. Suomen kiristyneet asenteet eivät ole jääneet teini-ikäisiltä lapsiltani huomaamatta. He ovat lukeneet vastaavanlaisia tarinoita uhkailuista ja pahoinpitelyistä Facebookista, nuorten keskustelupalstoilta ja lehtien sivuilta. Vihan kohteeksi ovat joutuneet ihmiset, jotka eivät edusta suomalaista valtaväestöä.

Monikulttuurisessa ympäristössä asuvana ja itsekin maahanmuuttajana, tyttäreni ei voi käsittää lukemaansa.
- Minä en sitten aio muuttaa takaisin tuollaiseen Suomeen, hän sanoo kiukkuisena.

Pieni poikani kuuntelee keskustelua hiljaa. Hän näyttää siltä kuin olisi uppoutunut omiin muistoihinsa.
- Suomi on pelottava maa, hän toteaa hiljaa itsekseen.

Yritän lohdutella lapsiani, että ei todellisuus ole oikeasti niin paha ja kyllä Suomi on kuitenkin turvallinen maa. Olemmehan me suomalaiset jo tutkimustenkin mukaan maailman onnellisin kansa. Voimme siis kesällä matkata kotimaahamme ihan rauhallisin mielin. Huomaan rauhoittelevani samalla itseänikin, sillä vatsaani on alkanut vääntää.

Ei uusi kotimaammekaan ole mikään lintukoto. Rasismilla on Amerikassa vahva historiansa, eikä siltä voi välttyä nykypäivänäkään. Vuonna 2009 Yhdysvalloissa ilmoitettiin noin 6600 erilaisiin vähemmistöihin kohdistunutta viharikosta. FBI:n tilastojen mukaan määrä on kuitenkin laskenut aikaisemmista vuosista.

Näihin lukuihin verrattuna Suomen viharikosten määrä on valtava. Poliisin mukaan vuonna 2010 Suomessa kirjattiin noin tuhat viharikosta ja määrä on noussut aikaisempiin vuosiin nähden.

Ystäväni huoli lapsensa turvallisuudesta ei ole turha. Maailma onnellisimmalla kansalla on vakava ongelma.

Lastuna lainehilla

Jälkikäteen ajateltuna lähtömme maailmalle oli yllättävän helppoa. Toki moni asia tuolloin myös huoletti. Mietin miten lapset sopeutuvat uuteen maahaan, iskeekö kamala koti-ikävä, viihdynkö kotona, tai otammeko taloudellisesti liian suuren riskin. Kaikki nämä ja kymmenen muuta kysymystä risteilivät tuolloin villisti päässäni. Halumme lähteä oli kuitenkin kaikkia huolenaiheita suurempi, joten emme murehtineet liikoja. Innostuneena pakkasimme tavaramme ja muutimme pois Suomesta.

Ensimmäinen vuosi meni meidän vanhempien osalta suhteellisen kivuttomasti. Kaikki oli uutta ja innostavaa. Mieheni viihtyi uudessa työympäristössään, tekemistä riitti ja minulle kotona oleminen oli monen työvuoden jälkeen mukavaa vaihtelua.

Lapsilla taas oli huomattavasti rankempaa. Uuden maan kulttuuriin, kieleen ja koulumaailmaan sopeutuminen ei tapahtunut kivuttomasti. Ikävä Suomeen oli toisinaan kova ja koulunkäynti raskasta. Vasta nyt kevään myötä tuntuu siltä, että he ovat löytäneet täällä paikkansa ja saaneet hyviä uusia ystäviä. Kotimme eteisessä on iltapäiväisin vanhaan tuttuun tapaan korkea kasa kavereiden kenkiä.

Lapset siis sopeutuvat samaan aikaan, kun meidän vanhempien pitäisi osata jo päättää jatkosta. Jäämmekö vai palaammeko Suomeen? En ollut varautunut siihen, että tämän päätöksen tekeminen on paljon vaikeampaa kuin päätöksen tekeminen lähtemisestä.

Viihdymme hyvin, mutta epävarmuus tulevaisuudesta on lisääntynyt. Suomen kotimme vuokralaiset lähtivät yllättäen, vuokrasopimuksemme täällä on päättymässä, mieheni työpaikalla puhaltavat rajut muutoksen tuulet ja myös oma opintovapaani loppuu pian. Monta järkisyytä puhuu paluun puolesta.

Silti se ei tunnu oikealta päätökseltä. Haluamme vielä vähän lisää aikaa oppia tuntemaan tätä valtavaa maata ja sen kulttuuria. Mutta ennen kaikkea haluamme tarjota lapsille täällä sellaisen vuoden, että he eivät enää tunne itseään aivan ulkopuolisiksi. Haluamme, että heidän ei tarvitse heti luopua siitä, mitä he ovat vaivalla vuoden ajan rakentaneet. Haluamme, että he voivat tehdä ystävien kanssa suunnitelmia seuraavalle vuodelle, palata tuttuun kouluun kesäloman jälkeen ja tuntea olonsa vihdoin kotoisaksi.

Päätämme jäädä, vaikka se tarkoittaakin paljon suuremman riskin ottamista kuin lähteminen aikanaan.

Haussa hyvä puolue

Yritän vastata vaalikoneen kysymyksiin rehellisesti, mutta se on vaikeaa. Ei minulla ole juuri nyt mitään käsitystä siitä, mitä Suomen pitäisi tehdä EU:n lainsäädäntöön liittyvissä kysymyksissä. Taidan olla suomalaisesta yhteiskunnallisesta keskustelusta pihalla kuin lumiukko. Viimeisen kysymyksen jälkeen jään jänittyneenä odottamaan koneen minulle valitsemaa ehdokasta. Kun tulos tulee ruudulleni, en tiedä itkeäkö vai nauraa. Eläkeläispuolueen edustaja!

Vaikka olen eläkeläisten tavoin työelämän ulkopuolella, jää tulos hieman kirvelemään. Muutenkin vaalikoneiden logiikka mietityttää. En minä halua äänestää sellaista, joka ajattelee samalla tavalla kuin minä. Haluan äänestää sellaista, joka ajattelee enemmän. Ehkä nyt onkin hyvä hetki lähteä liikkeelle puhtaalta pöydältä ja ottaa selvää, mitä asioita eri puolueet näissä vaaleissa oikein ajavat.

Aloitan tutkimusretkeni minulle luontevasta tiedonlähteestä eli Twitteristä. Käyn katsomassa, mistä asioista puolueiden puheenjohtajat puhuvat. Huomaan, että kaikki eivät käytä Twitteriä, vaikka se olisi niin helppo tapa lähestyä äänestäjiä. Joillain on tili, mutta se on lukittu. Toiset taas keskittyvät kertomaan siitä, missä he käyvät puhumassa. Ei minua kiinnosta se, että he ovat Forssassa, vaan se, mitä he siellä sanovat. Onneksi sentään pari puheenjohtajaa puhuu ihan oikeista asioista.

Seuraavaksi päätän mennä puolueiden vaalisivuille. Ehkä sieltä vaaliohjelmat löytyvät helposti. Ja niin onneksi monelta puolueelta löytyvätkin. Osa kuitenkin luottaa äänestäjän ahkeruuteen lukea monisivuisia dokumentteja. Poistun sellaisilta sivuilta. Pyydän anteeksi, mutta olen hemmoteltu median kuluttaja ja haluan saada tiedon tarjottimella valmiiksi paloiteltuna.

Tutkimusretkeni jälkeen minulla on jotenkin pettynyt olo. En tiedä mitä odotin. Olen kai amerikkalaistunut, sillä kaipasin oikeita ihmisiä kertomaan minulle selkeällä Suomen kielellä siitä, mikä maallemme on tärkeää. Kaipasin vahvempaa retoriikkaa, tunnetta ja vaikuttamisen halun paloa. Nykyteknologialla se olisi ihan mahdollista.

Ehkä vaalikamppailun kiihkeys näkyy ja tuntuu Suomessa, mutta tänne rapakon taakse se ei puolueiden sivuilta välity. Suurin osa puolueista luottaa yhä kirjoitettuun sanaan, mutta täältä kaukaa katsottuna ne tuntuvat vain sanoilta paperilla.

Luonnon voimien armoilla

Puhelimeni piippaa. Tekstiviesti kaupungin hälytyskeskuksesta pyytää asukkaita varautumaan rankkasateisiin ja tulviin. Palolaitos jakaa tarvitseville hiekkasäkkejä.  En huolestu, sillä talomme sijaitsee mäen päällä.

Iltapäivällä sateet alkavat ja vesisade jatkuu koko illan. Nukkumaan mennessä myrsky yltyy. Makaan sängyssä ja kuuntelen, kuinka tuuli paukuttaa talomme kattoa.

Aamulla herään siihen, että on hiljaista ja auringonsäteet pilkistävät sälekaihtimien läpi. Huokaisen helpotuksesta, sillä katto ei ole vuotanut, puita ei ole kaatunut ja sähkötkin toimivat. Takapihallamme tosin tulvii ja nurmikko on veden vallassa.  Se on pientä, ajattelen ja avaan television.

Toisella puolella maailmaa on toisin. Uutiset Japanin maanjäristyksestä ja tsunamin aiheuttamista tuhoista järkyttävät. Tietoa ei ole paljoa ja samat kuvanauhat tuhoalueista pyörivät tunnista toiseen. Sitten pikkuhiljaa luonnonkatastrofin laajuus paljastuu.

Iltapäivällä koulun ulkopuolella lapsia odottavat japanilaiset äidit ovat hiljaisia ja vakavan näköisiä. Koulusta palaavat tyttäreni kertovat, kuinka heidän luokkakaverinsa eivät saa yhteyttä sukulaisiinsa. Poikani opettajan tytär taas on juuri käymässä japanilaisen sukunsa luona ja opettajan huoli hänestä on valtava.  

Myöhemmin katson sanomalehden kuvaa vanhasta naisesta, joka peittoon kääriytyneenä odottaa pelastajiaan. Mieleeni nousee ajatus siitä, että hän saattaa hyvin olla lapseni ystävän isoäiti. Monikulttuurisessa asuinympäristössä maailman tapahtumat ja niiden vaikutukset tuntuvat lähempänä kuin ennen.  

Presidentti Obama vakuuttaa kansalaisiaan, että Yhdysvallat on valmiudessa auttamaan heti, kun avunpyyntö tulee.  Ehkä se lohduttaa edes hieman satoja tuhansia täällä asuvia japanilaisia.

Järistys on ollut voimakas ja sen vaikutukset tuntuivat jopa pohjoisnavalla, joka on siirtynyt muutaman sentin paikoiltaan.  Vielä emme tiedä, millaisia seurauksia aiheutuu vaurioituneista ydinvoimaloista.

Maailmamme on hauras ja kaikesta kehityksestä huolimatta elämme edelleen luonnon voimien armoilla.

Alas vaan!

Kun suomalainen äitikarhu karjahtaa, niin Kanadan vaaralliset mustakarhutkin loikkivat koloihinsa.

- Älkää menkö sinne!

Pienet karhunpentuni eivät kuitenkaan lotkauta korvaansa vaan katoavat peräkanaa lumiseen metsään. Isot hiihtävät edellä ja pienin tulee hihkuen perässä.

Katson toivottomana heidän peräänsä ja nojaan suksisauvoihini. Lumipyry tiivistyy ja näkyvyys heikkenee entisestään. Tarkkailen metsänrajaa ja yritän nähdä, minne pentueeni on joutunut.

Odotellessani ehdin jo huolestua. Onkohan metsässä jyrkänteitä? Miten löydän heidät, jos he eksyvät tai jäävät lumivyöryn alle? Entä mitä maksaakaan laskettelurinteen ulkopuolella katkennut käsi? Mikään amerikkalainen vakuutus ei sitä korvaa.

Katson alas ja näen mieheni suihkivan kaukana edessäni pienenä pisteenä. Häntä eivät huolet paina. Huokaan kadehtien.

Sitten näen kuinka nauravat ja lumen peittävät lapseni syöksyvät takaisin rinteeseen.  Lasken heidän peräänsä vain nähdäkseni kuinka he katoavat näkyvistäni taas.

Hissijonossa poikani kertoo innostuneena, kuinka korkealta hän on tällä kertaa hypännyt. Lapseni eivät halua kuulla varoituksen sanaa metsässä vaanivista vaaroista.  Tyttäreni katsoo minua vauhdin nostattama puna kasvoillaan.

- Äiti, jos koko ajan huolehdit, sinulla voi olla lainkaan hauskaa.

Totta.  Kuinka paljon helpompaa elämä olisikaan, jos lakkaisin huolehtimasta. Hissimatkalla mietin, olenko aina ollut huolehtija vai onko minusta vain lasten myötä kasvanut sellainen.

Muistan kyllä, että lapsena metsäreittien laskeminen oli parasta, eikä niissä silloin ollut mitään huolehtimista.

Mieleeni muistuu erään ystäväni toteamus: Jos alkaa jännittää, saa jännittää koko loppuelämän.

Hissistä avautuvat upeat näköalat. Olemme nousseet pilviverhon yläpuolelle auringon paisteeseen. Kaivan aurinkolasit taskustani ja lähden perheeni perään.  Mieheni ja lapseni lykkivät jo kohti merkityn rinteen ulkopuolella odottavia seikkailuita. Kuuluu vain iloista puheensorinaa, kun he suunnittelevat seuraavaa reittiä alas.

Edessämme avautuva rinne on jyrkkä ja lunta on polviin asti. Puren huultani, mutta en sano mitään. Nielaisen huolestuneet sanani.

- Alas vaan, huoleton mieheni huudahtaa.

Sopeutuvaisia laumaeläimiä

Pelottava murhaaja katsoo minua suoraan silmiin. Onneksi hän on vain kuva päivän lehdessä ja oikea roisto odottaa sellissä kuolemantuomiota. Rikosjuttu on herättänyt paljon huomiota ja nyt media on seurannut tiukasti oikeudenkäyntiä. Yrityksistäni huolimatta en ole pystynyt välttämään jutun kammottavia yksityiskohtia. Katson miestä uudelleen ja tunnen syvää helpotusta tuomiosta. Oikeus on voittanut. Sitten kavahdan omia ajatuksiani. Olenhan aina ollut ehdoton kuolemantuomion vastustaja.

Muutama päivä myöhemmin mieheni tulee töistä kotiin innostuksesta puhisten. Hän ehdottaa vuosi sitten hankitun auton myymistä ja vaihtamista toiseen. Hän on selvittänyt, että täällä saisimme leasing-autoksi Porsche Panameran samalla hinnalla kuin Suomessa saimme Mitsubishin.

Katson ulkona naapurin Lexusten vieressä nököttäviä autojamme ja melkein innostun, mutta sitten muistan, että emmehän me ole koskaan olleet autoihmisiä. Meillä ei ole koskaan ollut hienoja autoja vaan pääasia on ollut, että ne ovat turvallisia ja niillä pääsee perille.

Mitä meille onkaan tapahtumassa? Tottahan on, että ihminen on sopeutuvainen laumaeläin, mutta voivatko asenteet ja jopa arvot muuttua jo vuodessa.

Tyttäreni tulee keittiöön. Hän on teini-ikäiselle tyypilliseen tapaan omissa maailmoissaan. Kysyn häneltä, onko hän muuttunut tai muuttanut ajattelutapaansa täällä ollessamme. Hetken mietittyään hän kertoo muuttaneensa suhtautumistaan kouluun. Hieman nolona hän tunnustaa, että hänestä on kyllä tullut aika hikke. Täällä se vaan on niin cool olla hyvä koulussa.

Perheemme siis sopeutuu hyvässä ja pahassa, mutta onko jotain sellaista suomalaista, jonka säilyttämiseksi tulee taistella.

Ensimmäisenä mieleeni tulee tietenkin suomenkieli. Varsinkin nuorimmaisen kohdalla äidinkielentaito heikkenee koko ajan. Tunnustan, että olen turvautunut jopa lahjontaan saadakseni hänet lukemaan suomenkielisiä kirjoja.  

Tyttäreni miettii hetken ja mainitsee kulttuurin. Hän haluaa tehdä töitä sen eteen, että pysyy perillä siitä, mistä nuoret Suomessa puhuvat, mitä musiikkia he kuuntelevat ja mille jutuille he nauravat. Hän lukee säännöllisesti nuorten nettisivustojen keskusteluja.

Ehkä tästä samasta syystä itse seuraan suomalaisia tiedotusvälineitä ja luen Suomi-vieraiden tuomia kirjoja ja naistenlehtiä. Jonkinlaisesta kotimaankaipuusta kai kertoo sekin, että olen katsonut netistä myös linnanjuhlat ja euroviisulaulukilpailun karsinnat.

On aika lähteä ruokakauppaan. Hylkään ajatuksen amerikkalaisesta helposta einesillallisesta ja päätän laittaa ruuaksi suomalaista terveellistä kalasoppaa.

Tässä voisi olla kaksi Porsche Panameraa.

Vanheneminen vaatii asennetta

Ystävälläni on syntymäpäivä. Päätän soittaa hänelle onnittelusoiton. Hän kertoo, että vanheneminen on pikkuisen vaivannut häntä viime aikoina. Hän pelkää, että kotona vietetyt vuodet vievät häntä koko ajan kauemmaksi työelämästä.  Yritän keksiä kannustavaa sanottavaa, vaikka jaan saman huolen hänen kanssaan.  Olemmeko jo vanhoja oppimaan uutta? Arvostetaanko osaamistamme enää?

Lehdestä löytynyt artikkeli nostaa mielialaamme. Jutussa muistutetaan jälleen kerran siitä, että ihmisen ikä on pitkälti asennekysymys ja omien kovien välissä.  Ihmisen oppimiskyky ei varsinaisesti heikkene, mutta oppiminen vaatii kyllä enemmän ponnistelua.

Tätä samaa väittää toinen täällä asuva suomalainen ystäväni. Hän on tehnyt havainnon, että amerikkalaisessa yhteiskunnassa ihmiset pitävät kynsin hampain kiinni nuorekkuudesta.  He haluavat olla hyväkuntoisia, hyvännäköisiä, energisiä ja aktiivisia kansalaisia mahdollisimman pitkään.

Onkin totta, että täällä ikäihmiset näkyvät ja kuuluvat enemmän kuin Suomessa. Heitä näkee touhuamassa niin vapaa-ajan riennoissa kuin vapaaehtois- ja palkkatyössä.  Ei ole harvinaista, että kahvilassa kuulee iloista kikatusta, kun tyttökullat taas tapaavat toisensa. Vanhat papat painavat lenkkipolulla ohi kevein askelin. Täällä nuorekkuus kuuluu myös vanhuuteen.

Saman ystäväni mielestä suomalaiset taas heittäytyvät vanhoiksi jo ennen aikojaan. Voivottelemme vanhenemista, annamme periksi maan vetovoimalle ja lopetamme henkisen kasvamisen. Mitä sitä nyt enää turhia tässä iässä -asenne jähmettää meidät, vaikka elämästä olisi vielä puolet jäljellä.

Ehkä hänen väitteissään on perää.  Ehkä on naurettavaa, että vähän yli nelikymppisenä huolehdin jo siitä, että kelpaanko vielä.

Mieleeni muistuu vanha lehtijuttu Alli ja Juho Kusti Paasikiven rakkaustarinasta.  He löysivät toisensa, kun Alli oli yli 50-vuotias ja Juho Kusti jo jäämässä eläkkeelle pankin johtajan tehtävistään. Presidenttipari heistä tuli vasta 10 vuotta myöhemmin.  

Juttu teki vaikutuksen ja sai pohtimaan, että ehkä rikkaimmat vuodet odottavat meitä vasta elämän loppupäässä. Liian usein painotamme elämänkaaremme alkupään merkitystä ja suljemme itse silmämme edessä olevilta mahdollisuuksilta.  Ei meistä kaikista presidenttejä tule, mutta haluaisin uskoa, että loppuun asti elämässä kaikki on avoinna.

Sähköpostin kilahdus keskeyttää ajatukseni.  Jo eläkkeelle jäänyt anoppini lähettää viestin. ”En sitten pääsekään käymään teillä heti vuoden alussa. Soittivat ja pyysivät taas pariksi kuukaudeksi takaisin töihin.”

Päätän soittaa syntymäpäiväänsä juhlivalle ystävälleni uudelleen, sillä toivoa on.