Alas vaan!

Kun suomalainen äitikarhu karjahtaa, niin Kanadan vaaralliset mustakarhutkin loikkivat koloihinsa.

- Älkää menkö sinne!

Pienet karhunpentuni eivät kuitenkaan lotkauta korvaansa vaan katoavat peräkanaa lumiseen metsään. Isot hiihtävät edellä ja pienin tulee hihkuen perässä.

Katson toivottomana heidän peräänsä ja nojaan suksisauvoihini. Lumipyry tiivistyy ja näkyvyys heikkenee entisestään. Tarkkailen metsänrajaa ja yritän nähdä, minne pentueeni on joutunut.

Odotellessani ehdin jo huolestua. Onkohan metsässä jyrkänteitä? Miten löydän heidät, jos he eksyvät tai jäävät lumivyöryn alle? Entä mitä maksaakaan laskettelurinteen ulkopuolella katkennut käsi? Mikään amerikkalainen vakuutus ei sitä korvaa.

Katson alas ja näen mieheni suihkivan kaukana edessäni pienenä pisteenä. Häntä eivät huolet paina. Huokaan kadehtien.

Sitten näen kuinka nauravat ja lumen peittävät lapseni syöksyvät takaisin rinteeseen.  Lasken heidän peräänsä vain nähdäkseni kuinka he katoavat näkyvistäni taas.

Hissijonossa poikani kertoo innostuneena, kuinka korkealta hän on tällä kertaa hypännyt. Lapseni eivät halua kuulla varoituksen sanaa metsässä vaanivista vaaroista.  Tyttäreni katsoo minua vauhdin nostattama puna kasvoillaan.

- Äiti, jos koko ajan huolehdit, sinulla voi olla lainkaan hauskaa.

Totta.  Kuinka paljon helpompaa elämä olisikaan, jos lakkaisin huolehtimasta. Hissimatkalla mietin, olenko aina ollut huolehtija vai onko minusta vain lasten myötä kasvanut sellainen.

Muistan kyllä, että lapsena metsäreittien laskeminen oli parasta, eikä niissä silloin ollut mitään huolehtimista.

Mieleeni muistuu erään ystäväni toteamus: Jos alkaa jännittää, saa jännittää koko loppuelämän.

Hissistä avautuvat upeat näköalat. Olemme nousseet pilviverhon yläpuolelle auringon paisteeseen. Kaivan aurinkolasit taskustani ja lähden perheeni perään.  Mieheni ja lapseni lykkivät jo kohti merkityn rinteen ulkopuolella odottavia seikkailuita. Kuuluu vain iloista puheensorinaa, kun he suunnittelevat seuraavaa reittiä alas.

Edessämme avautuva rinne on jyrkkä ja lunta on polviin asti. Puren huultani, mutta en sano mitään. Nielaisen huolestuneet sanani.

- Alas vaan, huoleton mieheni huudahtaa.

Sopeutuvaisia laumaeläimiä

Pelottava murhaaja katsoo minua suoraan silmiin. Onneksi hän on vain kuva päivän lehdessä ja oikea roisto odottaa sellissä kuolemantuomiota. Rikosjuttu on herättänyt paljon huomiota ja nyt media on seurannut tiukasti oikeudenkäyntiä. Yrityksistäni huolimatta en ole pystynyt välttämään jutun kammottavia yksityiskohtia. Katson miestä uudelleen ja tunnen syvää helpotusta tuomiosta. Oikeus on voittanut. Sitten kavahdan omia ajatuksiani. Olenhan aina ollut ehdoton kuolemantuomion vastustaja.

Muutama päivä myöhemmin mieheni tulee töistä kotiin innostuksesta puhisten. Hän ehdottaa vuosi sitten hankitun auton myymistä ja vaihtamista toiseen. Hän on selvittänyt, että täällä saisimme leasing-autoksi Porsche Panameran samalla hinnalla kuin Suomessa saimme Mitsubishin.

Katson ulkona naapurin Lexusten vieressä nököttäviä autojamme ja melkein innostun, mutta sitten muistan, että emmehän me ole koskaan olleet autoihmisiä. Meillä ei ole koskaan ollut hienoja autoja vaan pääasia on ollut, että ne ovat turvallisia ja niillä pääsee perille.

Mitä meille onkaan tapahtumassa? Tottahan on, että ihminen on sopeutuvainen laumaeläin, mutta voivatko asenteet ja jopa arvot muuttua jo vuodessa.

Tyttäreni tulee keittiöön. Hän on teini-ikäiselle tyypilliseen tapaan omissa maailmoissaan. Kysyn häneltä, onko hän muuttunut tai muuttanut ajattelutapaansa täällä ollessamme. Hetken mietittyään hän kertoo muuttaneensa suhtautumistaan kouluun. Hieman nolona hän tunnustaa, että hänestä on kyllä tullut aika hikke. Täällä se vaan on niin cool olla hyvä koulussa.

Perheemme siis sopeutuu hyvässä ja pahassa, mutta onko jotain sellaista suomalaista, jonka säilyttämiseksi tulee taistella.

Ensimmäisenä mieleeni tulee tietenkin suomenkieli. Varsinkin nuorimmaisen kohdalla äidinkielentaito heikkenee koko ajan. Tunnustan, että olen turvautunut jopa lahjontaan saadakseni hänet lukemaan suomenkielisiä kirjoja.  

Tyttäreni miettii hetken ja mainitsee kulttuurin. Hän haluaa tehdä töitä sen eteen, että pysyy perillä siitä, mistä nuoret Suomessa puhuvat, mitä musiikkia he kuuntelevat ja mille jutuille he nauravat. Hän lukee säännöllisesti nuorten nettisivustojen keskusteluja.

Ehkä tästä samasta syystä itse seuraan suomalaisia tiedotusvälineitä ja luen Suomi-vieraiden tuomia kirjoja ja naistenlehtiä. Jonkinlaisesta kotimaankaipuusta kai kertoo sekin, että olen katsonut netistä myös linnanjuhlat ja euroviisulaulukilpailun karsinnat.

On aika lähteä ruokakauppaan. Hylkään ajatuksen amerikkalaisesta helposta einesillallisesta ja päätän laittaa ruuaksi suomalaista terveellistä kalasoppaa.

Tässä voisi olla kaksi Porsche Panameraa.