Lastuna lainehilla

Jälkikäteen ajateltuna lähtömme maailmalle oli yllättävän helppoa. Toki moni asia tuolloin myös huoletti. Mietin miten lapset sopeutuvat uuteen maahaan, iskeekö kamala koti-ikävä, viihdynkö kotona, tai otammeko taloudellisesti liian suuren riskin. Kaikki nämä ja kymmenen muuta kysymystä risteilivät tuolloin villisti päässäni. Halumme lähteä oli kuitenkin kaikkia huolenaiheita suurempi, joten emme murehtineet liikoja. Innostuneena pakkasimme tavaramme ja muutimme pois Suomesta.

Ensimmäinen vuosi meni meidän vanhempien osalta suhteellisen kivuttomasti. Kaikki oli uutta ja innostavaa. Mieheni viihtyi uudessa työympäristössään, tekemistä riitti ja minulle kotona oleminen oli monen työvuoden jälkeen mukavaa vaihtelua.

Lapsilla taas oli huomattavasti rankempaa. Uuden maan kulttuuriin, kieleen ja koulumaailmaan sopeutuminen ei tapahtunut kivuttomasti. Ikävä Suomeen oli toisinaan kova ja koulunkäynti raskasta. Vasta nyt kevään myötä tuntuu siltä, että he ovat löytäneet täällä paikkansa ja saaneet hyviä uusia ystäviä. Kotimme eteisessä on iltapäiväisin vanhaan tuttuun tapaan korkea kasa kavereiden kenkiä.

Lapset siis sopeutuvat samaan aikaan, kun meidän vanhempien pitäisi osata jo päättää jatkosta. Jäämmekö vai palaammeko Suomeen? En ollut varautunut siihen, että tämän päätöksen tekeminen on paljon vaikeampaa kuin päätöksen tekeminen lähtemisestä.

Viihdymme hyvin, mutta epävarmuus tulevaisuudesta on lisääntynyt. Suomen kotimme vuokralaiset lähtivät yllättäen, vuokrasopimuksemme täällä on päättymässä, mieheni työpaikalla puhaltavat rajut muutoksen tuulet ja myös oma opintovapaani loppuu pian. Monta järkisyytä puhuu paluun puolesta.

Silti se ei tunnu oikealta päätökseltä. Haluamme vielä vähän lisää aikaa oppia tuntemaan tätä valtavaa maata ja sen kulttuuria. Mutta ennen kaikkea haluamme tarjota lapsille täällä sellaisen vuoden, että he eivät enää tunne itseään aivan ulkopuolisiksi. Haluamme, että heidän ei tarvitse heti luopua siitä, mitä he ovat vaivalla vuoden ajan rakentaneet. Haluamme, että he voivat tehdä ystävien kanssa suunnitelmia seuraavalle vuodelle, palata tuttuun kouluun kesäloman jälkeen ja tuntea olonsa vihdoin kotoisaksi.

Päätämme jäädä, vaikka se tarkoittaakin paljon suuremman riskin ottamista kuin lähteminen aikanaan.

Haussa hyvä puolue

Yritän vastata vaalikoneen kysymyksiin rehellisesti, mutta se on vaikeaa. Ei minulla ole juuri nyt mitään käsitystä siitä, mitä Suomen pitäisi tehdä EU:n lainsäädäntöön liittyvissä kysymyksissä. Taidan olla suomalaisesta yhteiskunnallisesta keskustelusta pihalla kuin lumiukko. Viimeisen kysymyksen jälkeen jään jänittyneenä odottamaan koneen minulle valitsemaa ehdokasta. Kun tulos tulee ruudulleni, en tiedä itkeäkö vai nauraa. Eläkeläispuolueen edustaja!

Vaikka olen eläkeläisten tavoin työelämän ulkopuolella, jää tulos hieman kirvelemään. Muutenkin vaalikoneiden logiikka mietityttää. En minä halua äänestää sellaista, joka ajattelee samalla tavalla kuin minä. Haluan äänestää sellaista, joka ajattelee enemmän. Ehkä nyt onkin hyvä hetki lähteä liikkeelle puhtaalta pöydältä ja ottaa selvää, mitä asioita eri puolueet näissä vaaleissa oikein ajavat.

Aloitan tutkimusretkeni minulle luontevasta tiedonlähteestä eli Twitteristä. Käyn katsomassa, mistä asioista puolueiden puheenjohtajat puhuvat. Huomaan, että kaikki eivät käytä Twitteriä, vaikka se olisi niin helppo tapa lähestyä äänestäjiä. Joillain on tili, mutta se on lukittu. Toiset taas keskittyvät kertomaan siitä, missä he käyvät puhumassa. Ei minua kiinnosta se, että he ovat Forssassa, vaan se, mitä he siellä sanovat. Onneksi sentään pari puheenjohtajaa puhuu ihan oikeista asioista.

Seuraavaksi päätän mennä puolueiden vaalisivuille. Ehkä sieltä vaaliohjelmat löytyvät helposti. Ja niin onneksi monelta puolueelta löytyvätkin. Osa kuitenkin luottaa äänestäjän ahkeruuteen lukea monisivuisia dokumentteja. Poistun sellaisilta sivuilta. Pyydän anteeksi, mutta olen hemmoteltu median kuluttaja ja haluan saada tiedon tarjottimella valmiiksi paloiteltuna.

Tutkimusretkeni jälkeen minulla on jotenkin pettynyt olo. En tiedä mitä odotin. Olen kai amerikkalaistunut, sillä kaipasin oikeita ihmisiä kertomaan minulle selkeällä Suomen kielellä siitä, mikä maallemme on tärkeää. Kaipasin vahvempaa retoriikkaa, tunnetta ja vaikuttamisen halun paloa. Nykyteknologialla se olisi ihan mahdollista.

Ehkä vaalikamppailun kiihkeys näkyy ja tuntuu Suomessa, mutta tänne rapakon taakse se ei puolueiden sivuilta välity. Suurin osa puolueista luottaa yhä kirjoitettuun sanaan, mutta täältä kaukaa katsottuna ne tuntuvat vain sanoilta paperilla.