sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Muun maan mustikat

Vettä sataa kaatamalla. Talvi on muuttunut yhtäkkiä kuin synkäksi syksyksi. Kannan ruokaostoksia autosta sisälle taloomme. Käsissäni on ainakin kaksikymmentä pientä rapisevaa muovikassia, joissa jokaisessa on vain muutama ruokatavara. Paikallinen epäekologinen tapa pakata ostokset pistelee omatuntoani. Pitäisi muistaa hankkia kankaisia ostoskasseja.

Yritän avata ulko-oven yhdellä kädellä. Se ei tietenkään onnistu ja puolet kasseista putoilee maahan. Mahtavaa, huokaisen ja alan keräillä kuistille vierineitä ostoksia. Samalla huomaan, että suhteeni ruokakaupassa käyntiin on muuttunut.

Alussa olin haltioissani paikallisista ruokakaupoista ja niiden valikoimista. Kaupoissa kaikkea oli monikertaisesti kotimaan tarjontaan nähden ja monet tuotteet olivat minulle täysin uusia. Saatoin vaellella ruokakaupassa vaikka kuinka kauan. Erityisesti kauppojen kalatiskit sykähdyttivät. Lähikaupasta löytyi esimerkiksi hummeria tai kampasimpukoita ihan kohtuulliseen hintaan.

Olin innoissani myös herkullisen raikkailta ja tuoreilta näyttävistä hedelmistä ja marjoista. Kun ensimmäisen kerran ostin valtavan mustikkalaatikon, ilahduin iloisesti. Mustikat maistuvat aivan aidoilta suomalaisilta metsämustikoilta. Niiden maku toi mieleeni viime kesän, auringon ja pyöräretken kesäpaikkamme vieressä olevaan metsikköön.

Mustikoista tulikin vakiotuote jääkaapissamme. Ostin niitä niin ahkerasti, että lopulta emme ehtineet edes syödä kaikkia. Eräs pieni mustikkalaatikko hautautui jääkaappimme syövereihin, josta löysin sen vasta pari viikkoa myöhemmin. Suureksi yllätyksekseni mustikat näyttivät edelleen yhtä tuoreilta ja herkullisilta kuin ostopäivänä.

Tämän jälkeen aloin tarkkailemaan myös muiden tuotteiden säilyvyyttä. Aika nopeasti kävi selväksi, että Amerikassa ruokaa on lähes mahdotonta saada pilaantumaan. Leipä ei homehdu, marinoimaton kana säilyy viikkoja ja maito pysyy tuoreena ties kuinka kauan. Pitkät säilytysajat ovat hinta, jonka kuluttaja joutuu maksamaan lähikauppansa monipuolisesta ja yltiölaajasta valikoimasta.

Tunsin itseni huijatuksi, enkä enää ole ollut yhtä innostunut ruokakaupassa kävijä. Pikku hiljaa olen siirtynyt myös yhä enemmän ostamaan luomuruokaa, jota harvemmin ostin kotimaassa. Suomalaista tavallista ruokaa voisikin mainiosti myydä täällä luomuruokana.

Retuutan ostoskassit keittiöön ja puran ruuat kaappeihin. Sade näyttää vain yltyvän. On vaikeaa uskoa, että se säätiedotuksen mukaan muuttuu yöllä jälleen lumeksi. Alan valmistamaan perheellemme iltaruuaksi kalaa. Huomaan haaveilevani kesäpaikkamme lähellä sijaitsevan kalasataman kalasta. Valikoima ei ole hääppöinen, mutta kaikki on taatusti tuoretta.

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Hyvä paha poliisi

Keskustelemme englannin kurssilla poliiseista. Keskustelun käynnisti yhden kurssilaisemme kirjoitus kohtaamisesta amerikkalaisen poliisin kanssa.

Huomaan yllättäen olevani ainoa kurssillani, jolla on positiivinen mielikuva ja luottamus kyseisiä viranhaltijoita kohtaan. Yritän vakuuttaa muita siitä, että Suomessa tavallinen kansalainen voi hädän tullen luottaa poliisin apuun. Suomalainen poliisi on rehti ja rehellinen. Muut pyörittelevät päätään. Vieressäni istuva meksikolainen tyttö kertoo, että hänen maassaan poliisi tietää aina vaikeuksia ja on parempi juosta karkuun kuin pyyttää apua.

Myöskään opettajallamme ei ole mitään hyvää sanottavaa amerikkalaisesta poliisista. Hänen mukaansa he ovat vähänkoulutettuja pullistelijoita, joiden hupia on pysäyttää ja pelotella naiskuljettajia. Mitä nuorempi ja vaaleampi kuljettaja on, sitä varmemmin saa poliisit tiellä peräänsä. Tehostaakseen sanojaan hän esittää meille amerikkalaisen poliisin elekieltä. Esitys on huvittava, mutta samalla ajattelen, että opettajamme vain liioittelee ja tuntee jotain salaista antipatiaa poliiseja kohtaan.

Kotona kuitenkin aihe jää vaivaamaan mieltäni ja soitan suomalaiselle ystävälleni. Kysyn häneltä, mitä hän ajattelee poliiseista. Hänellä, kuten minullakin on heistä varsin positiivinen kuva. Pohdimme sen ehkä johtuvan siitä, että meillä on perusluottamus siihen, että suomalainen yhteiskunta ja myös poliisi toimii oikeudenmukaisesti.

Joitain päiviä myöhemmin ajelen uudella autollamme elokuvateatterista kotiin. Kinastelen toisen tyttäreni kanssa radiomusiikin voimakkuudesta. IPodin kuulokket korvilla kasvanut lapseni ei voi ymmärtää, että kova musiikki voi haitata keskittymistä.

Keskustelumme on juuri muuttumassa astetta kovaäänisemmäksi, kun huomaan poliisiauton takanani. Auto laittaa kattovilkut päälle ja amerikkalaisia sarjoja tarpeeksi seuranneena ymmärrän pysähtyä tien reunaan.

Nuorehko poliisi kävelee määrätitoisesti autoni viereeni. Muistan opettajamme sanat amerikkalaista poliiseista ja tunnen oleni lievästi epämukavaksi. Samalla mietin kuumeisesti, mitä tein väärin.

Poliisi kertoo, että ajoin juuri stop-merkin ohi pysähtymättä. Hän pyytää ajokorttini nähtäväkseen. Annan hänelle suomalaisen ajokortin. Se ei kelpaa hänelle alkuunkaan. Yritän selittää, että olen suomalainen ja minulla ei ole vielä amerikkalaista korttia. Myöskään selitys ei kelpaa tälle poliisille. Tyttäreni yrittää tukea minua, mutta poliisin tuima katse saa hänet sulkemaan suunsa salamannopeasti.

Poliisi pitää minulle pitkän saarnan ilman ajokorttia ajamisesta.
- Tällä kertaa olen ystävällinen ja päästän teidät lähtemään. Kun poliisi pysäyttää teidät moottoritiellä, ei kannata odottaa yhtä reilua kohtelua. Ymmärrättekö, hän kysyy tiukasti. Ymmärrän ja ymmärrän myös olla nöyrä ja katuva. Kiitän hänen ystävällisyyttään hartaasti. Leppyneenä poliisi palaa autonosa ja lähtee. Käteni vapisevat hieman, kun ajamme kotiin helpottuneina ja täydellisen hiljaisuuden vallitessa.

Kotona pohdiskelen, että onkohan opettajamme oikeassa. Oliko poliisista vain hauskaa hieman pelotella meitä? Mielikuvani poliiseista saattaa olla kovinkin erilainen, kun joskus palaamme täältä kotiin.

lauantai 6. helmikuuta 2010

Koulunpenkille jälleen

Herään aamulla ennen kellon soittoa. Perhoset lepattelevat vatsassani. Aloitan tänään englannin kielen opinnot paikallisessa yliopistossa.

Kurssi on ulkomaalaisille opiskelijoille suunnattu kirjoittamisen ja keskustelun kurssi. Oppilaat valitttiin tasokokeen perusteella ja imoittautumisen yhteydessä kyseltiin myös motivaatiota.

Tämä on kunnianhimoista yliopisto-opetusta, tämä ei ole keskustelukerho, kotitöitä tulee paljon ja poissaoloja ei sallita, opetusohjelman rehtori sanoi minulle tiukasti pari viikkoa aikaisemmin. Ei ole siis ihmekään, että paluu koulun penkille, vaikkakin vain kahtena päivänä viikossa, jännittää.

Aamulla on satanut kaksi senttiä lunta ja liikenne on aivan sekaisin. Liukastelen vuokra-automme luotettavilla jokasään renkailla yliopistolle. Rakennus näyttää ulospäin modernilta ja uudelta.

Sisällä rakennuksessa meidät ohjataan luokkaamme, joka ei ole enää hieno vaan ikkunaton pieni huone. Meitä on paikalla noin parikymmentä. Seisoskelemme seinän vierillä ja katselemme toisiamme salaa uteliaasti. Nopeasti havaitsen, että olen kurssini seniori. Tunnen oloni vanhaksi ja vaivautuneeksi.

Suurin osa muista opiskelijoista on au paireja, jotka ovat tulleet eri puoleta maailmaa hakemaan uusia kokemuksia. Myös opettajamme juuret ovat Amerikan ulkopuolelta. Hänen äitinsä on italialainen ja isänsä irlantilainen. Hän noin viisikymmentävuotias mies, joka koko ulkoisella olemuksellaan haluaa viestittää olevansa muutakin kuin yliopiston englannin opettaja. Pitkä ponihäntä ja korvakoru saavat hänet näyttämään ennemminkin suomalaisen hevibändin laulajalta kuin opettajalta.

Hän on myös selkeästi perinyt vanhemmiltaan italialais-irlantilaisen tempperamentin. Ensimmäinen tunti on hauska, vaikka ryhdymmekin heti työhön. Saamme eteemme novellin ja aloitamme sen analysoimisen.

Tunti on antoisa, mutta silti minua epäilyttää. Jaksanko istua tällä kurssilla koko kevään? Tai löydänkö itsestäni tarpeeksi motivaatiota tehdä kotitehtäviä? Tuhlaanko aikaani, ehkä olen kuitenkin liian laiska ja vanha oppimaan? Mukavuudenhalu kolkuttelee houkuttelevasti ja mietin, että ehkä kannattaisi nyt saman tien luovuttaa.

Opettajamme ääni herättää minut pohdinnoistani. Hän on saanut yhden nuorista oppilaistaan kiinni haaveilusta ja napannut tältä rangaistuksena kengän jalasta. Yhdyn mukaan muiden nauruun. Tunti päättyy ja purkaudumme luokasta hitaana laumana. Lähden autolleni ja kohti kotia.

Lumi on aamupäivän aikana sulanut ja liikenne sujuu taas. Ajan läpi taajaman, jossa suurin osa asukkaista on muualta muuttaneita. Sen paljastavat niin kadulla maleksivien asukkaiden ulkonäkö, mutta ennen kaikkea liiketilojen mainoskyltit. Suutarille, parturille, pesulalle, ruokakaupalle ja baareille on annettu nimiä, jotka juuri ja juuri tunnistaa englanniksi.

Muistan jälleen miten oleellinen osa kieli ja kielitaito ovat uuteen kulttuuriin sopeutumisessa. Etenkin tässä maassa, jossa arvostetaan sosiaalisia taitoja ja sujuvaa ilmaisua enemmän kuin ehkä missään muualla.

Päätän nousta omien ennakkoluulojeni ja mukavuudenhaluni yläpuolelle ja ottaa opinnoista kaiken irti. Kotitielle kääntyessäni luonnostelen jo päässäni kotitehtäväksi annetun ensimmäisen esseen aihetta.