Ilo jää

On sunnuntai-ilta ja kodissamme on yllättävän hiljaista. Muu perhe on hajaantunut kukin omiin puuhiinsa. Työhuoneesta kantautuu pelaamisen ääniä, kun taas yläkerrassa selvästi skypetetään Amerikan kavereiden kanssa.

Silitän paitaa hitaasti, sillä haluan hetken olla yksin ajatusteni kanssa. Nyt se sitten tapahtuu. Pitkä sapattivapaani päättyy ja huomenna aloitan uudessa työpaikassa. Jännityksen herättämät perhoset lepattelevat vatsassani ja olo on ristiriitainen, yhtäaikaa sekä haikea että iloinen.

Samalta on tuntunut myös paluu Suomeen. Takana oleva Amerikan reissu oli upea kokemus, mutta Suomeen paluu on ollut hienoa sekin. Välillä tuntuu, että emme ole poissa olleetkaan. Toisinaan taas ikävä nostaa kyyneleet silmiin.

Monet ovat kysyneet, että mitä jäin erityisesti Amerikasta kaipaamaan. Siihen on yllättävän hankala vastata, sillä monet kaipaamani asiat eivät ole konkreettisia ja niitä on vaikea pukea sanoiksi.

Ne ovat välähdyksiä, tunnelmia, valoja, värejä ja tuoksuja. Kaipaus on sekoitus pikkukaupunkimme kauneutta, aurinkoista säätä, uusia ystäviä, ulkosuomalaisten yhteisöllisyyttä, ihmisten kohteliaisuutta, Manhattanin sykettä ja sitä tunnetta, että kaikki on uutta ja mahdollista.

Kaipaus on myös monia arkisia asioita, kuten syksyisiä kurpitsoita, cup cake -leivonnaisia, ostoskeskusten tilavia parkkiruutuja, valtateiden selkeitä exit-kylttejä, ja sitä, että vihanneksia ei tarvitse itse punnita ruokakaupassa.

Ripustan silitetyn paidan odottamaan aamua. Nappaan keittiöstä mukaani iltapalaa, istahdan olohuoneen sohvalle ja avaan läppärini. On aika kirjoittaa tämän blogin viimeinen merkintä ja päättää se kiitoksiin.

Tuhannet kiitos kaikille teille, jotka olette seuranneet Muuttomatkalla-blogiani. Ilman teidän kannustustanne en olisi ehkä koskaan löytänyt tätä uutta rakkautta kirjoittamiseen. Vaikka tämä blogi päättyykin, niin kirjoittamisen ilo jää.

Kiitos ja kaikkea hyvää!

 

Laura

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tyhjässä talossa

Olemme muuttaneet Suomeen ja takaisin omaan vanhaan kotiimme, vaikka huonekalumme eivät ole vielä saapuneetkaan. Ystävät ja sukulaiset ovat auttaneet meitä alkuun lainaamalla arjen pyörittämiseen välttämättömiä tavaroita. Olemme saaneet lainaksi niin kattiloita, klaffituoleja kuin patjojakin. Yllättävän vähällä pärjää.

Mieheni on vielä Amerikassa ja lapset ovat aloittaneet koulun. Tyhjä talo on aivan hiljainen. Ärhäkkä kesäflunssa on vetänyt olon matalaksi. Ulkona paistaa aurinko ja takapihan villiintynyt puutarha odottaa turhaan raivaajaa.

Lepään olohuoneen sohvan virkaa esittävällä patjalla ja selailen siskoltani saaman matkatelkkarin kanavia. Jostain syystä suomalaiset tosi-tv-ohjelmat eivät sytytä. Sen sijaan kyllä iloitsen kunnollisista ja puolueettomista uutislähetyksistä.

Ystäväni soittaa varmistaakseen, että olen aloittanut jo aktiivisesti uuden työn hakemisen. Mumisen jotain ja vetoan surkeaan olotilaani. Häneltä ei heru säälipisteitä. Hän on itse juuri joutunut ensimmäisten joukossa lähtemään suuren IT-alan yrityksen palveluksesta.

- Ymmärrätkö, että me juoksemme työnhakijoiden tsunamin edessä. Nyt pitää olla ripeä!

En viitsi sanoa hänelle, että on olemassa kahdenlaisia ihmsiä. Niitä, jotka vaaran hetkellä toimivat ja niitä, jotka käpertyvät odottamaan mitä tapahtuu. Ystäväni on selkeästi päättänyt pitää huolta, että kuulun ensimmäiseen ryhmään.

Hän pitää minulle palopuheen siitä, kuinka ihana ja osaava olen ja kuinka työnantajat vain odottavat, että saavat palkata minut. Minä taas muistutan häntä siitä, kuinka typerä, ymmärtämätön ja epävarma hänen työnantajansa oli, kun päästi hänet, huippuammattilaisen ja upean tyypin, menemään. Kurkkuuni sattuu, kun nauramme.

Puhelun jälkeen oloni on paljon parempi. Suljen matkatelkkarin, vaikka sieltä olisi vaihteeksi tulossa amerikkalaista tosi-tv-ohjelmaa. Laitan silmät kiinni hetkeksi ennen kuin käynnistän tietokoneeni. Minua hymyilyttää. Rakastan teitä ihanat ystäväni. On hienoa olla kotona!

Ps. En vielä tiedä mitä teen tämän blogin kanssa, mutta ainakin kirjaan siihen vielä hetken paluumuuttajan ajatuksia.

Luottavaisin mielin

Tyttäreni istuu hiljaa ruokapöydässä.
- Äiti, tämä on juuri se mitä en halunnut. Ensin jouduin jättämään ystäväni Suomessa ja nyt taas sama tapahtuu uudelleen, hän sanoo ääni särkyen.

Kurkkuani kuristaa ja räpyttelen itsekin kyyneleitä silmistäni. Meillä kummallakin on tuoreessa muistissa se ensimmäinen vuosi, kun muutimme uuteen maahan. Ulkopuolisuus, jota lapsemme tunsivat, kun heillä ei ollut vielä uusia kavereita ja yksinäisyys, kun he seurasivat täältä Suomen ystävien tekemisiä.

Siitä on nyt aikaa, mutta en ole uhohtanut omaa avuttomuuttani. Vanhempana en voinut kiirehtiä lasteni ystävystymistä, enkä korvata kavereita. Monta kertaa mietin muuttomme järkevyyttä ja seurauksia. Itse nautin sapattivapaasta, mutta joutuivatko lapsemme maksamaan liian kovan hinnan.

Ja nyt olemme jälleen samassa tilanteessa. Kahden ja puolen vuoden Amerikan matka on päättymässä ja paluu Suomeen on edessä. Juuri nyt, kun lapset ovat vihdoin sopeutuneet uuteen maahan ja kulttuuriin. Juuri, kun eteinen on taas täynnä nuorison erikokoisia tennareita, yläkerrasta kuuluu iloista naurua ja joudumme jälleen tappelemaan kotiintuloajoista.

Mutta en halua antaa huolelle valtaa. Haluan uskoa, että kokemuksemme on ollut kaiken tämän vaivan arvoista. Ulkomailta hankittu elämänkokemus auttaa lapsiamme katsomaan maailmaa hieman avarammasta näkökulmasta. Täältä hankittu osaaminen, ystävät ja muistot ovat rikkautta, josta voi ammentaa koko loppuelämän.

On katsottava eteen päin luottavaisin mielin. Ja miksi en katsoisi. Lasteni ihanat Suomen ystävät ovat olleet etäisyydestä huolimatta lasteni tukena koko ajan. He ovat käyneet täällä ja ottaneet lapseni avosylin vastaan joka kerran, kun olemme vierailleet Suomessa. Tiedän, että heihin voi luottaa nytkin.

Ja tärkeintä kaikista on se, että luotan omiin lapsiini. Tämä muuttomatka on opettanut minulle ennen kaikkea sen, että sisukkaat lapseni kyllä pärjäävät elämässä, vaikeuksista ja vastoinkäymisistä huolimatta. Mitä muuta äiti voi toivoa.

Amerikan siskokset

Friends forever

Tupa täynnä

Keitä ne ovat ne sankarit?

Olen ollut viime aikoina huono blogin kirjoittaja. Myönnän ja pyydän anteeksi. Kevät on ollut aikamoista kiitolaukkaa. Olen ollut välillä jopa crazy busy, niin kuin amerikkalaiset leidit täällä sanovat. Oman lisänsä kevään ruuhkakuukausiin ovat tuoneet tietysti kaikki ihanat koulun tapahtumat.

Yksi näistä ikimuistoisista on poikani luokan esitys, jossa lapset esittävät Amerikan historian sankareita. Tilaisuuteen on valmistauduttu huolella. Oppilaat ovat itse kirjoittaneet henkilöiden elämänkerrat ja pukeutuneet ajan hengen mukaisiin asuihin.

Myös poikani opetellut ulkoa kirjoittamansa tekstin. Hän seisoo luokan edessä peruukki päässään valmiina esittämään Thomas Jeffersonia, amerikan itsenäisyysjulistuksen kirjoittajaa ja maan kolmatta presidenttiä. Jännitän hieman hänen puolestaan, mutta esitys menee hienosti.

Kotimatkalla mietimme mieheni kanssa keitä suomalaisia sankareita haluaisimme esittää. Hassua, mutta sankarit, jotkat ensimmäisenä tulevat meille mieleen, ovat lähinnä urheilijoita tai kirjallisuuden hahmoja. 

Amerikassa sankaruus on edelleenkin tärkeä yhteiskuntaa yhteen punova voima. Sen avulla monista kulttuureista ja maista tulevalle kansalle opetetaan yhteistä arvopohjaa, joka kannustaa yrittämään ja tekemään oikein. Suurista sankariteoista luetaan koulussa ja arjen sankareista kerrotaan viikottain uutisissa.  Sankaritarinoista löytyy johdonmukainen juoni. Amerikkalainen sankaruus on rohkeutta, toisten edun asettamista oman edun edelle, peräänantamattomuutta ja vaikeuksien voittamista.

Aihe jää vaivaamaan mieltäni. Kotona kysyn tyttäriltäni, onko Amerikassa sankaruus tärkeämpää kuin Suomessa. Vastaus tulee empimättä: Täällä ainakin sankaruudesta palkitaan enemmän. Ja se on totta. Amerikkalaiset haluavat antaa kunnnian ja kiitoksen sille, joka sen ansaitsee. He eivät pelkää muiden kateutta eivätkä sitä, että muille tulee paha mieli. He haluavat sankarinsa.

Parasta mitä rahalla saa

Olen aina ollut huono säästämään. Lapsena viikkorahat katosivat samantien R-kioskille tai lähikauppaan. Vähän myöhemmin käytin kaiken mahdollisen ylimääräisen matkusteluun. Opintolainalla lähdin hiihtomatkalle Itävaltaan ja äidiltä saaduilla talvivaaterahoilla ostin halpalennon Thaimaaseen. Kotiin palatessa sitten lämmittelin matkakuvien äärellä, tingin arjen menoista ja paiskoin urakalla töitä. Ja oikeastaan mikään ei ole muuttunut.

Paitsi ehkä se, että nyt matkapäätöksiä tekee kaksi heinäsirkkaa ja matkalle lädetään vähän isommalla porukalla. Päätökset tehdään edelleen tunteella ja jälkikäteen sitten välillä omatunto kolkuttaa, ihan niin kuin silloin lapsena.

Siksi ilahduin, kun muutama viikko sitten luin hyvän ystäväni Facebook-päivityksen. Hän oli ollut lomamatkalla perheensä kanssa ja kuvista päätelleen heillä oli ollut hauskaa yhdessä.

- Perhematkailuun sijoittaminen on parasta mitä voimme juuri nyt tehdä, teini-ikäisten äiti sanoi viisaasti.

Ja niinhän se on. Perheen kanssa matkustamista pitäisikin ajatella pitkäaikaisena sijoituksena. Yhdessä vietetty aika ja yhteiset muistot tuottavat yhteenkuuluvuutta, jonka arvo ei heikkene. Erityisen tärkeältä yhdessäolo tuntuu juuri nyt, kun perheemme vanhimmat lapset ovat jo kohta itsenäistymisen kynnyksellä. Matkakokemukset eivät lujita vain lasten ja meidän vanhempien, vaan myös sisarusten välisiä suhteita.

Alla kuvia viimeisimmästä sijoituskohteestamme: kotimaan matkailua Amerikassa.



Las Vegas oli kummaakin kummempi kaupunki

Road trip, tien päällä yli 1300 km

Grand Canyon oli unohtumaton elämys

Punaisten kallioiden Sedona on ehkä Amerikan kaunein paikka

Kaktusranskalaiset ovat muuten superhyviä!

Huono potilas

Tuntuu, että vasta nyt kahden vuoden jälkeen olen päässyt kärryille tästä amerikkalaisesta terveydenhuollosta. Täytyy toki myöntää, että tarkastelen sitä hyvin etuoikeutetusta näkökulmasta. Perheellämme on mieheni työnantajan puolesta erittäin kattava terveysvakuutus.

Lasten lääkäritarkastukset ovat tulleet alusta lähtien tutuksi. Heidän tulee käydä lääkärissä vuosittain, jotta he saavat urheiluharrastusten vaatiman todistuksen. Mutta vuositarkastusta odotetaan myös aikuisilta.

Kahden vuoden vetkuttelun jälkeen olen vihdoin varannut ajan tarkastukseen. Hieman jännittyneenä menen tapaamaan uutta omalääkäriäni. Hän aloittaa käynnin perinpohjaisella haastattelulla. Hän haluaa tietää kuka olen, mitä teen ja miten voin. Hän pyörittelee päätään, kun käy ilmi, että en ole koskaan käynyt ihosyöpätarkastuksessa ja mammografiastakin on kulunut jo vuosia. En kehtaa kertoa, että Suomessa ei monikaan ikäiseni nainen ole vielä koskaan käynyt kyseisissä tutkimuksissa. Selitän hänelle, että meillä Suomessa mennään lääkäriin sitten vasta, kun on jo oireita. Kuulostan omissa korvissanikin oppilaalta, jolta on jäänyt läksyt tekemättä.

Seuraavalla viikolla on lasten vuositarkastusten vuoro. Tyttäreni menee jo yksin tapaamaan lääkäriä ja jään istumaan odotushuoneeseen. Tarkastuksen päätteeksi lääkäri hakee minut paikalle. Hän näyttää vakavalta. Tyttäreni tuijottelee lattiaan. Säikähdän, että jotain huolestuttavaa on löytynyt. Lääkäri huokaa syvään ja katsoo minua syyttävästi.

- Kuulin, että tyttäresi ei ole ollut kahteen vuoteen hammaslääkärillä.

Punastun ja yritän sopertaa jotain selityksiä. Melkein kuulen jo lastensuojelun viranomaisten kantojen kopinan. Hampaiden hoidon laiminlyönti on varmasti pahinta mitä äiti voi Amerikassa lapselleen tehdä. En viitsi sanoa, että kaksi vuotta on ihan normaali tarkastusväli kotikaupungissani Suomessa. Katuvana lupaan hoitaa asian ensitilassa.

Kotona selvitän kuka lähialuueeme hammaslääkäreistä kuuluu vakuutuksemme piiriin ja on saanut hyvää asiakaspalautetta. Onneksi löydän sopivan helposti ja saan varattua ajat kaikille lapsillemme seuraavalle viikolle. Puhelinkeskustelun päätteeksi hoitaja kysyy, varataanko minullekin aika. Huokaan helpotuksesta, sillä omista hampaistani saan ainakin puhtaat paperit. Kerron, että olen käynyt hammaslääkärissä Suomessa vasta viime kesänä. Langan päässä on hetken hiljaisuus.

- Hyvä rouva, me täällä Amerikassa kyllä puhdistamme ja tarkistamme hampaamme kuuden kuukauden välein.

New York, New York!

On uskomattoman kaunis aamu. Aurinko paistaa ja ilma on lämmin. En voisi millään uskoa, että on vasta tammikuu.

Asuinalueemme New England tyyliset puutalot ovat viehättäviä ja ne ovat tien varsilla rivissä kuin nukkekodit. Talojen pihat ovat moitteettomassa kunnossa, vaikka on keskitalvi. Nurmikoilla ei loju oksia eikä puunlehtiä. Ikivihreät istutukset ovat kauniita talvellakin. Vastaantuleva pariskunta tervehtii kohteliaasti. Kaikki on niin siistiä ja siloteltua, että ajattelen eksyneeni leikkikaupunkiin.

Seuraavana päivänä hyppään junaan ja jo matkalla tunnen kuinka uusi energia virtaa kehooni. Vain tunnin matkan päässä on suuri rakkauteni, New York. Kaupunkia lähestyttäessä maisemat muuttumat. Sievät pikkukaupungit jäävät taakse ja junan ikkunasta näkyvät valtavat Harlemin satojen tuhansien asukkaiden kerrostalokompleksit.


Perillä pysähdyn jälleen ihailemaan Grand Central -asemarakennuksen kirkkomaista kauneutta. Se on mielestäni yksi kaupungin kauneimmista rakennuksista. Liityn ihmisjoukon vietäväksi ja päädyn pilvenpiirtäjien varjostamalle kadulle. Olen iloinen, että minulla ei ole tarkkaa suunnitelmaa. Voin kulkea päämäärättömästi ja ihailla suurkaupungin värejä ja voimaa.

New Yorkissa  tunnen kuuluvani joukkoon. Olen osa kaupungin väenpaljoutta, yksi muiden tuhansien joukossa. Vaikka olen yksin, en ole yksinäinen. Ja jälleen kerran vaikutun kaupungin viehätysvoimasta. Koko ajan näkyy ja tapahtuu jotain kiinnostavaa. Taide ja kulttuuri virtaavat kaduilla, ihmiset uskaltavat erottautua ja tuntemattomat voivat tutustua.

Illalla Manhattanin valot jäävät taakse ja juna kolistelee kohti uneliasta kotikylääni. Ulkona on pimeääkin pimeämpää ja minua nukuttaa. Viereisellä penkillä toisilleen tuntemattomat matkustajat alkavat jutella. Pian saan kuulla heidän elämäntarinansa.

Tässä vinkkejä New Yorkiin matkaaville. Ilahdun myös aina uusista hauskoista vinkeistä!