Ystävälläni on syntymäpäivä. Päätän soittaa hänelle onnittelusoiton. Hän kertoo, että vanheneminen on pikkuisen vaivannut häntä viime aikoina. Hän pelkää, että kotona vietetyt vuodet vievät häntä koko ajan kauemmaksi työelämästä. Yritän keksiä kannustavaa sanottavaa, vaikka jaan saman huolen hänen kanssaan. Olemmeko jo vanhoja oppimaan uutta? Arvostetaanko osaamistamme enää?
Lehdestä löytynyt artikkeli nostaa mielialaamme. Jutussa muistutetaan jälleen kerran siitä, että ihmisen ikä on pitkälti asennekysymys ja omien kovien välissä. Ihmisen oppimiskyky ei varsinaisesti heikkene, mutta oppiminen vaatii kyllä enemmän ponnistelua.
Tätä samaa väittää toinen täällä asuva suomalainen ystäväni. Hän on tehnyt havainnon, että amerikkalaisessa yhteiskunnassa ihmiset pitävät kynsin hampain kiinni nuorekkuudesta. He haluavat olla hyväkuntoisia, hyvännäköisiä, energisiä ja aktiivisia kansalaisia mahdollisimman pitkään.
Onkin totta, että täällä ikäihmiset näkyvät ja kuuluvat enemmän kuin Suomessa. Heitä näkee touhuamassa niin vapaa-ajan riennoissa kuin vapaaehtois- ja palkkatyössä. Ei ole harvinaista, että kahvilassa kuulee iloista kikatusta, kun tyttökullat taas tapaavat toisensa. Vanhat papat painavat lenkkipolulla ohi kevein askelin. Täällä nuorekkuus kuuluu myös vanhuuteen.
Saman ystäväni mielestä suomalaiset taas heittäytyvät vanhoiksi jo ennen aikojaan. Voivottelemme vanhenemista, annamme periksi maan vetovoimalle ja lopetamme henkisen kasvamisen. Mitä sitä nyt enää turhia tässä iässä -asenne jähmettää meidät, vaikka elämästä olisi vielä puolet jäljellä.
Ehkä hänen väitteissään on perää. Ehkä on naurettavaa, että vähän yli nelikymppisenä huolehdin jo siitä, että kelpaanko vielä.
Mieleeni muistuu vanha lehtijuttu Alli ja Juho Kusti Paasikiven rakkaustarinasta. He löysivät toisensa, kun Alli oli yli 50-vuotias ja Juho Kusti jo jäämässä eläkkeelle pankin johtajan tehtävistään. Presidenttipari heistä tuli vasta 10 vuotta myöhemmin.
Juttu teki vaikutuksen ja sai pohtimaan, että ehkä rikkaimmat vuodet odottavat meitä vasta elämän loppupäässä. Liian usein painotamme elämänkaaremme alkupään merkitystä ja suljemme itse silmämme edessä olevilta mahdollisuuksilta. Ei meistä kaikista presidenttejä tule, mutta haluaisin uskoa, että loppuun asti elämässä kaikki on avoinna.
Sähköpostin kilahdus keskeyttää ajatukseni. Jo eläkkeelle jäänyt anoppini lähettää viestin. ”En sitten pääsekään käymään teillä heti vuoden alussa. Soittivat ja pyysivät taas pariksi kuukaudeksi takaisin töihin.”
Päätän soittaa syntymäpäiväänsä juhlivalle ystävälleni uudelleen, sillä toivoa on.
