Kepeä askel sivuun

On melkein joulu. Ulkona on pakkasta, mutta lunta ei suurista odotuksista huolimatta ole satanut lainkaan. Lapsilla on koulua enää muutama päivä jäljellä ja tätä vuotta on jäljellä vain vähän enemmän. Tuntuu käsittämättömältä, miten nopeasti tämä ensimmäinen vuosi uudessa kotimaassa on mennyt.

En voi olla muistelematta sitä, kuinka tasan vuosi sitten hyvästelin työpaikkani ihmiset ja tiimini jäsenet. Sumein silmin ja kompastelevin jaloin kannoin pahvilaatikossa tavaroitani autoon. Vaikka jäin vain virkavapaalle, tunsin voimakkaasti kuinka yksi ajanjakso elämässäni päättyi. Paluuta vanhaan tehtävään tai vanhan tiimiin ei enää ollut. Itkin koko matkan ajaessani kotiin.

Vasta ensimmäisten kuukausien muuttotohinasta selvittyäni ymmärsin, kuinka väsynyt oikeastaan olinkaan. Vuosien tiivis työnteko ja pienet lapset olivat vaatineet veronsa. Tunsin itseni onnekkaaksi, että olin saanut mahdollisuuden astua työelämästä sivuun.

Itseni ja läheisteni yllätykseksi viihdyin hyvin kotona. Se ei ollut lainkaan sanottua, sillä työn tekeminen oli aina ollut tärkeä osa identiteettiäni, samalla myös intohimoni. Olin rakastanut vanhaa työtäni ja tuntenut olevani tärkeä. En epäröinyt asettaa tarvittaessa työtä perheen tarpeiden edelle.

Vuosi on kulunut ja asiat ovat saaneet uudenlaista perspektiiviä.  Vaikka kaipaan työtä ja sen myötä syntyvää yhteisöllisyyttä, en haaveile paluusta vanhaan.  

Olen vuoden aikana terveellisellä tavalla oppinut, kuinka kukaan ei ole korvaamaton. Itsensä uhraaminen työn alttarille ei palvele työntekijää eikä työnantajaa.

Ja vaikka joskus yön pimeinä tunteina sätin itseäni typeryydestä ja työurani pilaamisesta, niin päivällä näen asiat valoisammin. Haluan uskoa, että elämä kantaa ja jossain minua odottavat uudet ja kiinnostavat työtehtävät.

Toivon myös, että olen oppinut tästä sapattivapaasta jotain ja osaan tulevaisuudessa työskennellä toisin. Haluan löytää sellaisen työelämän tasapainon, joka jättää tilaa ilolle ja elämisen kepeydelle.  

Mutta juuri nyt haluan nauttia tästä hetkestä. En halua kiirehtiä elämääni täällä, sillä kerrankin minusta tuntuu, että olen oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Katsahdan ulos ikkunasta. On alkanut sataa lunta.

Oikein rauhaisaa joulua kaikille teille näkymättömille ystävilleni, jotka olette lukeneet kirjoituksiani vuoden aikana. Paljon onnea uudelle vuodelle!

Äitibrändiä rakentamassa

On rauhallinen arki-ilta ja lapset ovat jo menneet nukkumaan. Luen suomalaisia aikakausilehtiä, joita edellisellä viikolla käyneet ystäväni ovat tuoneet ison pinon.

Huomaan, että monissa lehdissä on juttua itsensä brändäyksestä. Brändit eivät kuulu enää yritysmaailmaan, vaan meistä jokainen voi tietoisesti lisätä omaa vaikuttavuuttaan. Siihen erityisesti sosiaalinen media ja sen verkostot antavat hyviä työkaluja. Ja kun työnantajat etsivät sopivia työntekijöitä entistä useammin verkosta, ei ole ihan merkityksetöntä se, minkälaisena persoonana siellä hääräämme.

Seuraavana aamuna vien poikaani kouluun. Ilma on syksyisen kirpeä ja kuulas. Katson kuvaani auton peilistä ja huomaan, että hiukset ovat jääneet kampaamatta. Näky ei ole kovin edustava, sillä kiireessä olen myös tempaissut päälleni vanhat pihaverkkarit. Poikani katsoo minua vakava ilme kasvoillaan.
- Et kai aio sitten tulla hakemaan minua koululta tuon näköisenä, hän kysyy huolestuneena.

Naurahdan ja lupaan siistiytyä iltapäivään mennessä. Ilmeisesti homssuinen äiti heikentää poikani brändiä tämän koulukavereiden silmissä.

Tarvitsemme brändäystä työelämässä menestymistä varten. Mutta se ei taida enää riittää. Lapseni kamppailevat amerikkalaisen koulumaailman kovassa kulttuurissa. Menestymistä mitataan sillä, kuka on suosittu ja kuka jää yksin. Ehkä oman erityisyyden vahvistamista pitäisi opettaa jo koulussa. Ajatus ei tunnu ihan mahdottomalta, sillä 10-vuotias poikani opiskelee jo power point -esitysten tekemistä.

Itsensä brändäys voi auttaa selviämään vaikeista tilanteista. YLEX:n nuorisotoimittaja Sippo kertoi eräässä haastattelussa, kuinka hänen nettipersoonansa on vahvempi ja rohkeampi versio hänestä itsestään. Hän laittaa tämän korotetun persoonan päälleen myös reaalielämässä silloin, kun hänen pitää työnsä puolesta tehdä ihan hulluja juttuja.

Ajan kotiin ja mietin samalla millaista äitibrändiä olen mahtanut tiedostamattani rakentaa. Olisiko minun syytä korottaa omaa persoonaani hieman kotiväen silmissä? Uusi kampaus ja uudet verkkarit eivät taida kuitenkaan riittää. Vahvassa brändissä pakettia tärkeämpi on sisältö ja se, että ymmärtää asiakkaan tarpeet.

Ehkä nalkuttava imurin varressa roikkuva äiti ei ole sellainen brändi, jolla ansaitaan lasten arvostusta ja rakkautta.

Ja koska nykypäivän brändiä rakennetaan vahvassa vuorovaikutuksessa, ei äitibrändiäkään voi rakentaa yksin. On mentävä lasten lähelle, kuunneltava, otettava palaute vastaan ja tehtävä pitkäjänteisesti töitä.

Vaalikampanjaa Amerikan tyyliin

Vaalit lähestyvät ja sitä myöten myös tv:n vaaliväittelyt. Odottelen illan ohjelman alkamista ja lueskelen samalla päivän lehteä.

Lukuhetki keskeytyy, kun dramaattinen mainosmusiikki täyttää huoneen. Tv-ruutuun ilmestyy mustavalkoisia lähikuvia naisen kasvoista. Valitut kuvakulmat saavat hänet näyttämään epämielyttävältä. Musiikki tiivistyy ja mustat voimakkaat kirjaimet iskeytyvät ruutuun: Hän on valehtelija ja voi valehdella sinulle myös huomenna!

Kyseessä ei ole amerikkalaisen tosi-tv:n mainos, vaan vaalimainontaa tyypillisimmillään. Mitä paremmin ehdokkaat onnistuvat mollaamaan vastapeluria, sen parempi. Kilpailijan menneisyydestä löydetyt luurangot ovat omalle vaalikampanjalle kuin lottovoitto.

Suomalaiseen asialliseen vaalikulttuuriin tottuneena täkäläinen kampanjointi ihmetyttää. Suomessa ehdokkaat puhuvat uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Tien varsien kuvissa he hymyilevät rusoposkisina kukkien ja leppäkerttujen ympäröiminä.

Tunnustan, että hetken aikaa huvitan itseäni kuvittelmalla miten hersyviä herjamainoksia suomalaisista politiikoista saisikaan aikaan.

Vaaliväittely alkaa. Paikalla studiossa on kaksi senaattoriehdokasta: republikaani ja demokraatti. Toinen paikkaansa puolustava ja konkari ja toinen nuori ärhäkkä haastaja. Vanha konkari jää nopeasti altavastaajaksi, kun ärhäkkä pääsee vauhtiin. Hän yhdistää huolettomasti faktaa ja fiktiota. Hän panettelee taitavasti vastaehdokastaan ja keittää sellaista soppaa, että yskittää. Mutta hän on vakuuttava ja katsoo kansaa suoraan silmiin. Pelottavaa, sillä hänet varmasti valitaan.

En ole kuitenkaan ainoa, jota nykyinen vaalikeskustelu Yhdysvalloissa kummastuttaa. Kun ehdokkaat keskittyvät toistensa sättimiseen, äänestäjä unohtuu. Keskustelun taso ei vakuuta ja maan tulevaisuuden kannalta tärkeät asiat jäävät käsittelemättä. Tästä huolestuneena oman kaupunkimme paikallisvaikuttajat päättivät ennen vaaleja perustaa puolueettoman toimikunnan herättämään yhteiskunnallista keskustelua, kun politiikoista ei siihen ole ollut.

Seuraavana päivänä vien ystäväni tytärtä kouluun. Hän kertoo, että heillä oli käynyt edellisenä iltana vieraita. Ovikello oli soinut ja sisään oli astunut paikallinen edustajaehdokas. Häntä ei ollut haitannut se, että perheellä ei ole äänioikeutta.
- Kerrothan minusta ystävillesi, hän oli lähtiessään pyytänyt hymyillen perheen äidiltä.

Onneksi on siis myös toisenlaisia esimerkkejä. Auton takapenkillä istuvan pikkutytön silmät loistavat, kun hän muistelee kohtaamista. Ehdokas ja hänen sanomansa oli tehnyt tyttöön suuren vaikutuksen.

Ehkä politiikalla on vielä tässäkin maassa toivoa.

Sisältä hauras

Sunnuntai-iltana puhelin soi. Mieheni vastaa siihen ja kuuntelee viestin vakavana. Kyseessä on High Schoolin nauhoitettu tiedote. Tällä kertaa rehtori ei muistuta vanhempainillasta eikä muuttuneista koulun aikatauluista. Hänellä on paljon surullisempaa asiaa. Viikonloppuna eräs koulun oppilaista on kuollut. Meitä vanhempia kehotetaan puhumaan asiasta etukäteen lastemme kanssa.

Tyttäremme ovat jo kuulleet uutisen facebookissa. He vaikuttavat järkyttyneiltä, vaikka eivät tyttöä tunteneetkaan. Mieleeni nousee useita mahdollisia kuolinsyitä, joista auto-onnettomuus on täällä yleisin.

Illalla toinen tyttäristäni kertoo, että heidän ikäisensä 15 -vuotias tyttö on tehnyt itsemurhan. Se käy ilmi facebookiin perustetun muistoryhmän kirjoituksista. Tytöt epäilevät syyksi koulukiusaamista.

Lasten mentyä nukkumaan mietimme mieheni kanssa, että mitä se tarkoittaa koulussamme, jos huhut pitävät paikkaansa. Viimeaikaiset itsemurhaan johtaneet kiusaamistapaukset ovat saaneet valtavasti huomiota mediassa. Tapausten oikeustutkinta on ulottunut kiusaajista koulun viranomaisiin.

Seuraavana päivän kuitenkin selviää, että teon syyt ovat jossain muualla. Tyttö on ollut koulussa suosittu ja aina iloinen. Hänen tekonsa on tullut ystäville ja perheelle yllätyksenä.

Keittiössä välipalaa syövä tyttäreni ei halua puhua asiasta enempää ja vaikuttaa olevansa kunnossa. Samoin sanoo tytöistä vanhempi. Hän hymyilee ja jatkaa tyynesti läksyjensä tekemistä huoneessaan. He ovat puhuneet asiasta jo koulussa.

Tytön kohtalo on vain yksi monesta, sillä nuorten itsemurhien määrä on Yhdysvalloissa nousussa. Se on jo kolmanneksi yleisin nuorten kuolinsyy. Hälyttävää on myös se, että tekijät ovat yhä nuorempia, jopa vain 10 -vuotiaita.

Illalla en saa unta. Tapaus on järkyttänyt minua. Ajattelen tyttöä, hänen perhettään ja ystäviään. Minun on vaikea ymmärtää sitä, että kukaan ei aavistanut mitään. Tunnemmeko niin huonosti oman lapsemme? Näenkö itse lapseni kokonaan vai katsonko vain pinnalle? Huomaanko ajoissa, jos hän onkin sisältään hauras?

Minua pelottaa.

Herkkusuiden sukua

Selkä särkee ja niskaa kolottaa. Olen kirjoittanut projektityöni loppuyhteenvetoa koko aamupäivän, eikä työtuolini taida olla aivan ihanteellinen. On pakko nousta jaloittelemaan ja keittämään kahva.

Keittiön pöydälle on unohtunut lasten puoliksi syöty suklaalevy. Toivottuja Suomen tuliaisia sukulaiselta. Suklaan ihana tuoksu leijailee nenääni. Siitä huolimatta katson suklaata viileän rauhallisesti ja nostan sen kaappiin. Se ei ole minua varten.

Olen ollut yli vuoden syömättä karkkia. Ennen söin sitä paljon, aivan liikaa. Lasten mentyä nukkumaan karkkipussi rapsahti auki lähes varmasti. Olen herkkusuiden sukua ja erityisesti karkit ovat aina olleet heikkouteni.

Erään makeantäyteisen illan ja huonosti nukutun yön jälkeen minun oli pakko katsoa totuutta silmiin ja sanoa se ääneen: Nimeni on Laura ja olen karkkiholisti.

Tiesin, että en voi enää jatkaa näin, eikä kultaista keskitietä ole tarjolla. On vain täydellisen kieltäytymisen kivinen polku ja sillä polulla olen edelleen.

Onneksi täällä Yhdysvalloissa karkista kieltäytyminen ei ole yhtä vaikeaa kuin Suomessa. Karkkivalikoima on kaupoissa vain murto-osan siitä mitä kotimaassa ja lasten mukaan karkit eivät edes maistu hyvälle.

Esimmäisillä kauppareissuilla hain jopa myyjän paikalle etsimään lapsille karkkihyllyä, kun en voinut uskoa, että valikoima on niin mitätön. Kesän Suomi-vierailun jälkeen kiinnitin myös huomiota siihen, että täällä televisiosta ei tule karkkimainoksia jatkuvalla syötöllä kuten Suomessa.

Vaikka alku oli vaikeaa, niin jo ensimmäisten kuukausien aikana oloni tuntui paremmalta. Kaupanpäällisiksi myös paino putosi muutamalla kilolla. Kun sokerin syönti väheni radikaalisti, monet ruokavaliooni kuuluneet asiat alkoivat maistua liian makealta ja jäivät vähitellen pois tai korvautuivat toisilla tuotteilla. Yllättäen karkkilakko sysäsi minut terveellisempien ruokatottumusten tielle.

Ei silti, etteikö täällä ole herkkuja tarjolla. Vaikka karkkivalikoimat ovat onnettomat, niin muita houkutuksia kyllä löytyy. Muffiinit, piparit, jäätelöt ja kakut poikineen notkuvat kaupan hyllyillä. Enkä minä niistä halua kieltäytyäkään. Kyllähän itsensä kiusaamisessa täytyy joku kohtuus olla.

Kahvipannun merkkiääni kertoo, että kahvi on valmista. Etsin kaapista isoimman kupin, jonka löydän. Edessä on vielä monen tunnin uurastus. Avaan keittiökaapin oven ja kurkistelen sisälle toiveikkaana. Olisiko siellä ehkä vielä jäljellä lasten eilen leipomia suklaakeksejä?

Surulla on kasvot

Istun sohvalla ja katson televisiota. On aurinkoinen ja rauhallinen aamu. Ilma on vielä lämpimän kesäinen. Naapurista kuuluu ruohonleikkurin ääni.

On vaikeaa kuvitella, että eräänä juuri tällaisena samanlaisena aamuna amerikkalaisten turvallisuus järkkyi. Lentokoneet iskeytyivät keskelle Manhattania ja koko maailma järkyttyi.

Tänään, tasan yhdeksän vuotta myöhemmin, televisiosta tulee muistolähetys kaikkien 11.9. terroriteossa menehtyneiden ja heidän perheidensä muistoksi.

Tunteisiin vetoavassa ohjelmassa omaiset lukevat yksi kerrallaan jokaisen onnettomuudessa menehtyneen nimen. Ruutuun ilmestyy uhrin kuva, nimi, ikä ja asuinpaikka yli 2900 kertaa.

Amerikassa surulla on aina kasvot. Täällä kukaan ei voi jäädä kylmäksi tai etäännyttää itseään surulta, josta tulee yhteinen ja yhteisöllisyyttä vahvistava tunne.

Kyseessä ei tarvitse olla suuri tai järisyttävä uutinen, kuten World Trade Centerin tuho tai Haitin maanjäristykset. Inhimillisiä tragedioita esitetään tiedotusvälineissä joka päivä. Rannalla hukkunut lapsi, liikenneonnettomuudessa kuollut isä tai talonsa menettänyt vanhus eivät jää vain maininnoiksi lehtien palstoille, vaan uutisissa on aina mukana sekä tarina että pienen ihmisen ääni.

Suomalaiseen hienotunteisuuteen ja etäisyyteen tottuneena minun on vaikea ymmärtää tätä. Tarinoiden intiimiys ja itkevät ihmiset tv-studioissa saavat minut tuntemaan itseni tirkistelijäksi. Samalla ihmisten hätä tulee epämukavan lähelle.

Vilkaisen tv-ruutua. Pieni tyttö lukee vapisevalla äänellä uhrien nimiä. Lopuksi hän lähettää terveiset isälleen taivaaseen.
- Isä ajattelen sinua. Olet sankarini. Rakastan sinua aina, hän päättää puheensa ääni särkyen.

Ei auta, minuakin alkaa itkettää.

Kamera siirtyy rakenteilla olevan muistomerkin ympärille kerääntyneiden ihmisten kasvoihin. Taustalla liehuvat Amerikan liput. Surun ja menetyksen tunteet virtaavat olohuoneeseemme. Samalla lähetys muistuttaa, että Amerikka ei ole unohtanut teon mielettömyyttä.

Minua tämä tunteisiin vetoava amerikkalainen mediakulttuuri järkyttää yhä. En voi katsoa enempää ja laitan television kiinni. Mietin ovatko amerikkalaiset itse turtuneet jatkuvien suurien tunteiden virtaan.

Kaikki me tiedämme, että onnettomuudet ja huonot uutiset myyvät hyviä paremmin. Mitä traagisempi tapaus, sitä paremmat katsojaluvut. Onko siis tunteisiin vetomaisessa kyse vain mediatalojen taloudellisesta edusta?

Toisaalta taas inhimillinen hätä saa amerikkalaiset liikkeelle ja auttamaan. Keräyksillä saadut varat ovat keskeisessä roolissa pienissä ja suurissa avustusoperaatioissa. Myös varojen keräys 11.9. uhrien omaisten hyväksi ja muistomerkkien rakentamiseksi jatkuu yhä. Tunteita ja kyyneleitä tarvitaan siis vielä pitkään.

Kotiinpaluu

Kuljettaja ajaa reipasta vauhtia. Liikenne kulkee eteenpäin jouhevasti eikä kotimatkalle ole osunut vielä pahoja ruuhkia. Matkaamme vaitonaisina lasten kanssa lentokentältä kohti kotia.

Takanamme on upea ja poikkeuksellisen lämmin kesä Suomessa. Saimme kokea Suomen suvea parhaimmillaan: lämpöä, ystävien ja sukulaisten seuraa, kesäjuhlia ja lukuisia mieleenpainuvia hetkiä.

Paluu arkeen ja uuteen kotimaahan ei tunnu helpolta. Viimeisinä lomapäivinä hyvästelin läheisiäni ääni väristen. Nähdään pian, ensi kesänä viimeistään. Eihän vuosi kovin pitkä aika ole, lohdutin lähinnä itseäni.

Kuljettaja kääntää auton tuulilasin pyyhkijät päälle. Vesisade täydentää melankoliaani.

Maisema muuttuu utuiseksi. Nojaudun taaksepäin tuolissani ja suljen silmäni. Mieleeni nousevat herkät kuvat, jotka näin taidenäyttelyssä muutama päivä aikaisemmin. Kiinassa otettujen maalauksellisten videoiden ja valokuvien avulla taiteilija kysyi, mikä saa ihmisen hylkäämään kaiken ja lähtemään paremman elämän toivossa kauas kotoaan.

Havahdun, kun kuulen poikani kutsuvan minua. Lapseni istuvat takapenkillä kalpeina ja huonovointisina aikaerosta ja matkan rasituksista.

- Äiti, oikeastaan on ihan mukavaa palata kotiin, pieni reissumies sanoo hiljaisella äänellä. Niin, ja päästä omaan sänkyyn nukkumaan, tyttäreni täydentää.

Hymyilen heille ja yllätyksekseni huomaan olevani aivan samaa mieltä.

Eläimellistä menoa

Alkukesä on ollut harvinaisen lämmin ja nyt on suorastaan läkähdyttävä helle. Ilmastointilaitteesta huolimatta yläkerrassa on varmasti 30 astetta lämmintä. Olen juuri ripustamassa pyykkiä, kun kuulen mieheni siskon huutavan alakerran keittiöstä.
- Tulkaa nopeasti katsomaan, mikä täällä terassilla on, hän kehottaa meitä muita.

Valumme kuumuuteen nähden suhteellisen reippaasti alakertaan ikkunan ääreen. Pihalta meitä tuijottaa suuri villikalkkuna. Tyynen rauhallisesti se kakkaa keskelle terassiamme ja sen jälkeen tepastelee ylväästi pihan poikki pensaiden välistä naapurin pihalle. Sitä ei näytä häiritsevän ihmisen tuijotus tai mekastus lainkaan.

Kerron meillä vierailulla olevalle mieheni siskolle, että kalkkuna ei ole ainoa eläin, joka näyttää pitävän pihaa kotinaan. Pihalla hyppelee päivittäin kymmeniä oravia ja pupuja. Nekään eivät pelkää ihmisiä. Eräs orava istui jokin aikaa sitten puutarhapöydällämme nakertamassa käpyä. Se ei edes liikuttanut häntäänsä, kun yritin hätistää sitä kauemmaksi. Ehkä kuvittelin, mutta se näytti katsovan minua väsyneen tympääntyneesti.

Röyhkeitä ovat myös ne oravat, jotka ovat päättäneet, että etupihan kukkapenkkini on niiden ruokavarasto. Lähes joka aamu joudun lakaisemaan multaa kivetykseltä takaisin penkkiin, kun oravat ovat käyneet piilottamassa sinne yöllä saaliinsa.

Pupujen ja oravien lisäksi pihallamme on vieraillut myös peuraperhe. Kerran taas eräs harvinainen kämmenen kokoinen perhonen istahti kuistillemme ja majoittautui sinne lähes viikoksi. Tunnustan, että yritin saada sitä siirtymään, mutta se ei liikahtanutkaan. Lajini edustajana taisin olla sille täysin yhdentekevä.

Kuukausi sitten tiskikoneestamme löytyi pieni maahiiri ja alakerran vierashuoneessa loikki hyppyhämähäkki. Muurahaiset oikaisevat määrätietoisesti poikamme makuuhuoneen läpi. Roskalaatikot taas täytyy pitää autotallissa tai muuten niistä tulee pesukarhujen ravintoloita. Säikähtää ei pidä myöskään kojootteja, joiden on nähty tekevän iltakävelyjä naapurissamme.

Huokaan ja menen ulos siivoamaan kalkkunan jätökset. Mieheni sanoo, että sää on kuin Intiassa, kostea ja kuuma. Heitän kikkareet kukkapenkkiin ja huomaan samalle, että se pitäisi taas kitkeä.

Eläinten lisäksi myös kasvit valtaavat vimmatusti tilaa. Täällä ei todellakaan tarvitse olla huippupuutarhuri saadakseen kasvit menestymään. Enemmän aikaa menee siihen, että yrittää hillitä epätoivottujen lajikkeiden leviämistä. Nurmikko kasvaa silmissä ja rikkaruohoista kasvaa miehen mittaisia.

Tämän läkähdyttävän luonnon elinvoiman keskellä olen viimeaikoina usein ajatellut sitä, kuinka suuren työn takana se on, että ihminen säilyttää raivaamansa reviirin. Erityisesti silloin, kun ilmasto on lämmin tai jopa trooppinen. Tälläkin tiiviisti asutulla omakotitaloalueella luonto täyttää tilan heti, jos ihminen hetkeksikin väistyy.

Mielenkiinnolla odotan sitä, kun kesälomien jälkeen palaamme takaisin kotiin. Ehkä uudet asukkaat ovat jo muuttaneet sisään.

Pinotexia pintaan juu

Terassimme on kamalassa kunnossa. Laudat ovat lähes läpi lahonneita ja joka askeleella joutuu varomaan, että siitä ei saa tikkuja varpaisiin.

Yritän kuumeisesti miettiä, mitä sille voisi tehdä. Kesä on täällä pitkä ja terassia tulee käytettyä ihan eri tavalla kuin Suomessa. Isäni oli käydessään sitä mieltä, että koko rakennelma pitäisi uusia. Vuokraemäntämme ei kuitenkaan ole halukas laittamaan taloon enää yhtään ylimääräistä taalaa. Hän aikoo myydä talon, kun markkinat paranevat.

Sisustajaystäväni on kuitenkin optimistisempi. Hän innostuu haasteesta ja saapuu talkoisiin hiomakoneen kanssa. Vuokraemännän luvalla levitämme terassille suojaavan petsin. Värisävyksi olemme valinneet vaalean harmaan.

Päivä on ehkä siihen asti helteisin ja hikoilemme kuin pienet possut. Väri imeytyy vanhaan puuhun epätasaisesti. Toteamme, että terassi vaatii kuivuttuaan vielä toisen kerroksen maalia.

Pari päivää myöhemmin juon juuri aamukahvia, kun huomaan vuokraemäntäni tepastelevan takapihalla jonkun työmiehen kanssa. Painaudun nopeasti matalaksi ja kiroan, että hän näkee terassin keskeneräisenä. Olen tullut aamuyöstä kotiin elokuvan yönäytöksestä, enkä ole lainkaan sillä tuulella, että jaksan keskustella hänen kanssaan juuri nyt. Konttaan alakerran läpi ja livahdan yläkertaan odottamaan, että he lähtevät.

Lopulta auto hurauttaa pihasta. Ei kestä kauaakaan, kun vuokraemäntäni soittaa. Hän ei ole tyytyväinen näkemäänsä. Hän ei pidä väristä ja haluaa tulla keskustelemaan.

Seuraavana päivänä hän purjehtii paikalle. Vuokraemäntäni on näyttävän näköinen nainen tummissa hiuksissaan ja kirkkaan punaisessa huulipunassaan. Keskustelun edetessä minulle käy selväksi, että kyse ei itse asiassa lainkaan ole maalin sävystä vaan siitä, että hän ei ylipäätään pidä maalatusta terassista.

- En ole itse suojannut terassia koskaan millään aineella, sillä olen halunnut pitää sen täysin kemikaalivapaana alueena. Ja jos vielä muutan takaisin, en voi elää maalatun terassin kanssa, hän toteaa teatraalisesti.

Yritän kärsivällisesti selittää, että terassi on oikeasti lahoamispisteessä ja että hän joutuu sen joka tapauksessa uusimaan lähiaikoina. Nyt maalaaminen antaa sille ehkä kuitenkin pari vuotta lisäaikaa.

Selitykseni ovat turhia. Hänen mielestään terassi oli hyvä juuri sellaisena kuin se oli ”luonnontilassa” ja nyt aiheuttamamme ongelma pitää hoitaa. Hänellä on ratkaisu valmiina. Hän palkkaa työmiehen hiomaan maalin pois ja me tietenkin maksamme koko lystin. En ole uskoa korviani. Luulin naivisti, että hän olisi ollut iloinen tekemästämme työstä.

Lasken kymmeneen ja totean tyynen rauhallisesti, että en aio maksaa mitään. Hän on ennakkoon hyväksynyt suunnitelmamme ja myös valitun värisävyn. Hän saa tehdä terassilleen mitä haluaa, mutta omalla kustannuksellaan. Hiljaisuus laskeutuu välillemme, mutta suomalaisena se ei minua häiritse. Pian hän jatkaakin puhettaan kemikaalien vaaroista.

Yritän löytää ratkaisun tilanteeseen ja ehdotan, että voin myös maalata terassin jollain luonnollisemmalla värillä, jos hän haluaa. Kerron, että ystävälläni on kaunis ruskeaksi petsattu terassi ihan lähellä. Ja koska hän haluaa nähdä sen omin silmin, sovimme että käymme katsomassa sitä illalla.

Vuokraemäntäni lähdettyä istun terassin reunalle lievästi järkyttyneenä. En tiedä mitä ajatella. Esikoiseni toteaa viisaasti, että ehkä kyse on jostain muusta kuin terassista. Ehkä kyse on luopumisen tuskasta. Rakkaassa kotitalossa asuu nyt joku toinen ja talo alkaa pikku hiljaa elää omaa elämäänsä.

Illalla käymme katsomassa ystäväni terassia. Jotain on tapahtunut, sillä vuokraemäntämme asenne on muuttunut. Hän hyväksyy ruskean värin ja antaa minulle luvan jatkaa maalausta. Ehkä hän vain tarvitsee aikaa tottuakseen ajatukseen, että tämä hänen omistamansa talo ei ehkä enää koskaan ole hänen kotitalonsa.

Rakkaat yhteiset ystävämme

Olen tulossa kotiin, kun huomaan taas tutun näyn naapuripuistossamme. Hiekkatietä pitkin kulkee värikäs hääseurue. Morsian ja sulhanen seuraavat valokuvaajaa, joka viitoittaa tietä kohti pientä kaarisiltaa. Perässä seuraavat amerikkalaiseen tapaan lukuisten morsiustyttöjen ja sulhaspoikien joukko.

Näky ei ole harvinainen, sillä aurinkoisena päivänä ja etenkin viikonloppuisin hääparit tulevat ottamaan hääkuvia vehreään ja idylliseen puistoomme. Parit ovat nuoria, juuri siinä iässä, kun itsekin lähes tasan 16 vuotta sitten menin naimisiin mieheni kanssa. Tuolloin oli varsinainen hääbuumi. Muutaman kesän aikana rakkautta vannottiin lähes jokaisena kesäviikonloppuna.

Morsiammen ja morsiusneitojen puvut ovat upeita. Kauas näkee, että häihin on panostettu paljon. Hääjuhlien järjestäminen Amerikassa onkin kallista lystiä. Keskiverto hääpari käyttää häihinsä noin 30 000 dollaria. Upeat häät eivät kuitenkaan takaa täälläkään onnea. Lähes 50 % amerikkalaisista aviopareista eroaa jossain vaiheessa.

Ajattelen kaikkia ystäviämme, joiden häitä toistakymmentä vuotta sitten juhlittiin. Huomaan yllätyksekseni, että vain muutama pari on vuosien varrella eronnut. Suurin osa ystävistämme on edelleen yhdessä ja heistä on tullut kiinteä osa perheemme elämää. Enää emme edes ajattele kumman kaveri kukakin on alun perin ollut. Vuosien varrella ystävistä on tullut yhteisiä.

Ehkäpä juuri yhteisillä ystävillä on keskeinen rooli siinä, miten pariskuntina selviämme. Kenties arki ei ota meistä liian tiukkaa niskalenkkiä silloin, kun ympärillä on kummallekin mieluisaa seuraa, yhteisiä suunnitelmia, iloa ja apua. Tarvitsemme parisuhteen ulkopuolisia ihmisiä jakamaan kanssamme elämän isot ja pienet ilot ja surut.

Ja silloin, kun usko toiseen ja itseen on koetuksella, tarvitaan niitä ihmisiä, jotka tuntevat meidät kummatkin. Yhteiset ystävät eivät kannusta puolisoita yksilösuorituksiin vaan rohkaisevat eteenpäin pariskuntana ja perheenä. He muistavat mikä meitä yhdisti, kun itse meinaamme sen jo unohtaa. He tuovat huumorin ja valon pilkahduksen elämään juuri silloin, kun sitä ei kumpikaan enää jaksa etsiä. Yhteiset ystävät eivät asetu kummankaan puolelle, vaan tarjoavat tasapuolisesti olkapäänsä, jota vasten kumpikin voi rauhassa levähtää.

Pysähdyn vielä puiston reunaan katsomaan hääseuruetta. He ovat vihdoin asettuneet valmiiksi kuvaa varten upeana kukkivan ruusupensaan eteen. Iloinen nauru ja puheensorina kuuluu kauas. Morsiuspari on keskellä ja heidän ystävänsä seisovat heidän rinnallaan. Aurinko paistaa kirkkaasti ja heidän onnensa säteilee kauas.

Odotetut vieraat

Vanhempani ovat tulossa muuttomme jälkeen ensimmäistä kertaa luoksemme kylään. Aivan kuin heidän tulonsa kunniaksi aurinko tulee esiin pilven takaa ja saa etupihallamme kukkivat pensaat näyttämään entistäkin kauniimmilta.

Istun olohuoneen sohvalla ja odotan heitä malttamattomana. On hassua, miten niin tuttujen ihmisten tulo voi saada perhoset vatsassa lepattamaan. Aamupäivällä olen täyttänyt jääkaapin, ajanut nurmikon ja järjestänyt tavarat paikoilleen. Talommekin on valmis vastaanottamaan vieraat.

Pitkältä tuntuvan ajan jälkeen auto kaartaa pihaan. Juoksemme kuopukseni kanssa heitä vastaan. He nousevat autosta hymyilevinä. Neljässä kuukaudessa he eivät ole muuttuneet lainkaan. Äitini näyttää äidiltäni ja isäni isältäni. Jälleennäkemisen ilo läikähtää. Vaikka olen aikuinen, pelkkä heidän näkemisensä saa minut tuntemaan oloni turvalliseksi.

Illalla istumme olohuoneessa ja kyselen vanhemmiltani, mitä he haluaisivat tehdä ja nähdä vierailunsa aikana. He ovat kokeneita matkailijoita, eikä heillä ole erityisiä toiveita. Äitini sanoo kauniisti, että he haluavat viettää aikaa kanssamme, se riittää.

Viikko sujuukin leppoisasti. Kun lapset ovat päivisin koulussa, ajelemme ympäriinsä katselemassa lähiseutua. Huvittuneena huomaan, että tunnen jo pientä kotiseutuylpeyttä uudesta asuinpaikastamme. Iltaisin laitamme yhdessä ruokaa ja juttelemme niitä näitä.

Nopeasti vanhempani solahtavat osaksi arkeamme. Äitini hoitaa puutarhaamme ja kokkaa tottuneesti. Hän tietää jo mistä laatikosta mitäkin astioita löytyy. Isäni hakee poikaani koulusta ja metsästää tyttäreni huoneesta sinne eksyneitä hämähäkkejä. Hän korjailee ohi mennessään talon pikku puutteita. Hän tietää jo mistä työkalut löytyvät. Aamiaispöydässä kuuntelen taas vanhaan tapaan heidän niin tuttua eipäs-juupas väittelyään.

Olen iloinen, että vanhempani tulivat vierailulle. Olen kaivannut heitä. Minulle on myös tärkeää, että he näkevät, että meillä on kaikki hyvin. Elämämme täällä suuressa Amerikassa ei loppujen lopuksi paljoa eroa elosta kotosuomessa.

Lopulta koittaa lähdön hetki. Seisomme talomme edessä vilkuttamassa heille. Hetki on haikea, mutta onneksi näemme taas pian kesälomalla. Palaan sisälle taloon hyvillä mielin. Olen iloinen, että saan olla heidän tyttärensä.

Jokaisessa meissä asuu pieni tutkija

Seisomme koulun liikuntasalissa ja kuuntelemme mieheni ja poikani kanssa tarkkaavaisina, kun noin 11-vuotias poika selittää vakavalla äänellä sähkön syntymekanismeja. Sanojensa tueksi hän on rakentanut erilaisia härvelejä havainnollistamaan tutkimushankettaan. Kuuntelemme esitystä vaikuttuneina. Poika selvästi ymmärtää, mistä puhuu. Olemme jokakeväisessä koulun oppilaiden tiedenäyttelyssä.

Näyttely on juuri sellainen kuin kaikissa amerikkalaisissa elokuvissa. Lapset ovat rakentaneet mitä kummallisimpia kojeita ja tehneet erilaisia tutkimuksia. Opimme muun muassa, miksi kuvamme heijastuu lusikan toiselta puolelta oikeinpäin ja toiselta ylösalaisin tai kuinka monta tammenterhoa orava tarvitsee selvitäkseen talven yli.

Jokainen työ noudattelee samaan kaavaa ja niissä esitellään ongelma, hypoteesi, tutkimushanke ja sen tulokset. Hauskojen aiheiden avulla lapset ovat oppineet tieteellisen ajattelun peruskäsitteitä kuin vahingossa. Leikin varjolla he ovat tarttuneet uteliaasti ja rohkeasti lähes mahdottomiinkin aiheisiin ja niinpä tutkimusmetodit ovat sangen epäsovinnaisia ja lopputulokset luovia.

Kotona iltapalan ääressä tuijottelen nurinkurista peilikuvaani teelusikasta ja mietin, että mihin se lapsille luontainen uteliaisuus oikein karisee. Miksi muutumme niin turvallisuushakuiseksi ja etsimme ennemminkin hyväksi havaittuja ratkaisuja kuin kokeilemme uutta.

Olen itse hyvä esimerkki. Olen muuttanut ulkomaille, mutta samalla olen ympäröinyt itseni tutulla ja turvallisella. Kodissamme on Suomesta tuodut huonekalut, aamulla paahdan suomalaista ruisleipää, ruokakaupassa etsin Valion maitoa, seuran puutteessa soitan toiselle suomalaiselle ja ilahdun, kun voin uudessa maassa seurata toisten viitoittamaa polkua.

Toisaalta kuitenkin joudumme koko ajan väkisinkin oppimaan uutta. Elämme arjen tutkimushankkeiden keskellä, vaikka emme aina sitä itse huomaa. Uusien laitteiden käyttöönotto, harrastukset, työ, muuttuvat elämätilanteet, lasten kasvatus ja oikeastaan koko arkielämästä selviäminen vaatii melkoista ongelmanratkaisukykyä.

Lapset ovat menneet lopulta nukkumaan ja aukaisen vielä tietokoneen. Tarkoitukseni on etsiä itselleni, aikataululleni ja kukkarolleni sopiva koulutusohjelma syksyksi. Täkäläisten yliopistojen kurssitarjonnan viidakko ja sekavuus ahdistaa jo etukäteen, mutta tiedenäyttelyn innoittamana päätän suhtautua edessä odottavaan tehtävään tiedenaisen innolla ja uteliaisuudella.

Ja ehkä tällä kertaa en valitse sitä tuttua ja turvallista vaihtoehtoa, vaan noudan entisen työkaverini ohjetta: Opiskelet sitten jotain ihan uutta ja luovaa, jotain joka avartaa ajattelua.

Mikä meitä liikuttaa?

Olen vihdoin ottanut itseäni niskasta kiinni ja liittynyt jälleen kuntoilevien ihmisten joukkoon. Olen hankkinut jäsenyyden paikallisesta kuntosalista.

Paikka vaikuttaa siistiltä ja työntekijät ystävällisiltä. Sali ei oikeastaan paljoa eroa vanhan kotipaikkani salista. Olen jopa hieman pettynyt siitä, että juoksumatoilla hölkyttelevät ihmiset näyttävät ihan tavallisilta virttyneissä t-paidoissaan. Jotenkin kuvittelin törmääväni ruskettuneisiin ja trimmattuihin amerikkalaisiin. Sellaisiin kuin kuntoilulaitteita myyvät miehet ja naiset ovat TV:n ostoskanavalla.

Olen valinnut salin sillä perusteella, että siellä on pilatestunti.
Ensimmäisellä tunnilla yllätyn iloisesti. Tunti on kunnon klassista pilatesta ja opettaja vaikuttaa hyvältä. Liikkeet ovat samoja kuin Suomessa ja tutut liikeradat löytyvät nopeasti. Sisään- ja uloshengityksen tahdissa vahvistamme syviä vatsalihaksiamme. Kuten kotonakin, osallistujia on kaikista ikäryhmistä.

Nopeasti huomaan, että lihakseni ovat ilmeisesti jääneet Suomeen. Kolmessa kuukaudessa lihasvoima on huvennut olemattomiin ja jalkani tutisevat kuin vanhuksella. Siitä huolimatta liikkuminen tuntuu mahtavalta. Makaamme selällämme ja venytämme jalkoja kohti kattoa. Opettaja pyytää meitä tarkastamaan peilistä asentomme. Näen, että vain minun varpaani ovat ilmassa, kun muut ojentelevat käsiiään. Hups, olen ilmeisesti ymmärtänyt ohjeet pikkuisen eri tavalla.

Lopputunnin vilkuilen muita silmäkulmastani. Englanninkielinen pilates-sanastoni ei taida olla ihan hallussa. Opettaja tulee viereeni neuvomaan. Ystävällistä, vaikkakaan en ymmäräkään puoliakaan. Hymyilen ja nyökyttelen kuitenkin kuuliaisesti.

Tunti päättyy ja seuraan muita naisia pukuhuoneeseen. Olen saanut suomalaisilta ystäviltäni opastusta amerikkalaiseen peseytymiskulttuuriin, mutta silti tarkkailen hetken tilannetta sivusta. Koska alastomuus on tabu, liikutaan pukuhuoneessa pyyhe ympärillä. Yksityisyyden varmistamiseksi myös suihkukaapeissa on ovet. Näyttää kuitenkin siltä, että suhtautuminen on hyvin yksilökohtaista. Toiset naiset ovat tarkempia ja toiset eivät niinkään välitä. En siis ota paineita.

Kuntosalin valintaan vaikutti pilateksen lisäksi toinenkin asia, joka melkeimpä vauhditti liittymistäni eniten. Salilla nimittäin on kauan kaipaamani ja haaveilemani SAUNA. Saunassa ei ole muita ja istun lauteilla lähes hartauden vallitessa, pyyhe ympärillä tietenkin. Mitä siitä, että lämpöä ei ole kuin 70 astetta ja mitä siitä, että vettä ei heitetä kiukaalle. Sauna on kuitenkin sauna ja se tuoksuu ja tuntuu lähes oikealta. Ja jos vähän pinnistän, voin melkein kuvitella olevani kotona, Suomessa.

Laulun lumous

Istumme koko perhe ahtaassa ja kuumassa koulun auditoriossa. Ulkona sataa kaatamalla ja sisälläkin on kosteaa. Odotamme nuoremman tyttäremme koulun kuorojen kevätkonsertin alkamista.

Tyttäremme on laulanut aina. Hän aloitti melkeinpä ennen kuin oppi puhumaan. Välillä olen kuunnellut laulun loilotusta jopa melkein hermostumiseen asti. Hän on kuitenkin aina laulanut vain kotona ja varsinkin vanhempana vältellyt kaikkia julkisia esiintymistilanteita. Nyt hän yllätykseksemme ja iloksemme ilmoittautui uuden koulunsa kahdeksasluokkalaisten kuoroon.

Kuorokonsertin aloittaa kuudesluokkalaisten kuoro. He näyttävät jotenkin niin pieniltä ja liikuttavilta. Tytöt ovat pukeutuneet parhaimpiinsa ja myös pojilla on kauluspaidat ja kravatit kaulassa. Lapsia on lavalla varmasti yli sata, joten vaikuttaa siltä, että kaikki halukkaat otetaan mukaan laulamaan.

Kolmasluokkalainen poikani ihmettelee, mitä kaikki pojat oikein tekevät kuorossa. Hän tuo selkeästi esiin suomalaisen asenteen, jonka mukaan kuorossa laulaminen ei ole ihan cooleinta hommaa.

Esitys alkaa ja yllätyn sen tasosta. Lapset laulavat hienosti ja kappaleet on valittu kunnianhimoisesti. Kukaan ei näytä tylsistyneeltä, vaan lapsilla näyttää olevan todella hauskaa lavalla. Myös musiikinopettaja on silminnähden innostunut ja kehuu lapsia vuolaasti.

Kuoroesitykset jatkuvat seitsemäsluokkalaisten kuorolla ja sitten viimein lavalle marssivat kahdeksasluokkalaiset. Huomaan, että tytärtäni jännittää. Hän johdattaa koko joukkuetta korokkeelle.

Ja sitten esitys alkaa. Näen kuinka murrosikäinen tyttäreni oikaisee ryhtinsä ja alkaa laulaa. Hän näyttää kauniilta ja onnelliselta. Hänen kasvonsa säteilevät ja hän hymyilee laulaessaan. On kuin kaikki huolet ja murheet pyyhkiytyisivät hänen mielestään. Puren huultani ja räpyttelen silmiäni liikutuksesta. Juuri nyt edessäni seisoo toistaa sataa elämäniloa hehkuvaa nuorta.

Kun katson heitä, muistan taas miten tärkeää luovuus on. Voi kuinka toivoisin, että jokainen nuori löytäisi oman kanavansa ilmaista itseään. Kuinka hienolta se tuntuukaan, kun kynä paperilla lähtee lentoon, kun tanssiaskeleet osuvat kohdalleen tai kun bändi vihdoin löytää yhteisen sävelen. Etenkin nämä teini-iän tunnemyrskyissä kamppailevat lapset tarvitsevat onnistumisen tunteita. Voi kuinka toivoisin, että itse osaisin paremmin auttaa ja kannustaa.

Konsertti päättyy valtaviin aplodeihin. Siirryymme koulun aulaan odottamaan esiintyjiä. Iloinen nauru ja puheensorina täyttää tilan. Tyttäreni juoksee aulan poikki ja kapsahtaa kaulaani. En haluaisi päästää irti. Nämä hetket ovat aarteita.

Ei arkea ilman sähköä

Lököttelen sohvalla rennossa lauantai-illan vietossa. Katsomme videolta juuri sellaista perheholmöilyä, joka naurattaa erityisesti yhdeksänvuotiasta poikaamme. Elokuva sopii hyvin myös meille vanhemmille, jotka toivumme paikallisen Suomi-säätiön vuosijuhlista. Ulkona ujeltaa tuuli ja sade piskaa ikkunoihin. Sisällä on kuitenkin lämmintä ja kotoisaa.

Ilo loppuu lyhyeen, sillä yhtäkkiä tv-ruutu pimenee. Yläkerrasta kuuluu tyttärien kauhun kiljaisuja, kun myös Internet-yhteys häviää. Myrsky on katkaissut kaapeliyhteyden. Harmittelemme kesken jäänyttä elokuvaa ja uskomme, että yhteys palautuu nopeasti.

Hetken päästä kuitenkin myös valot sammuvat ja tulee täysin pimeää. Onneksi muistan, mihin olen laittanut kesäleireille hankitut otsalamput. Haen ne ja sytytän myös kynttilät. On tunnelmallista ja jännittävääkin. Istumme kynttilän valossa ja kuuntelemme ulkoa kantautuvaa myrskyn ujellusta. Levollisin mielin menemme nukkumaan ja arvelemme sähköjen palautuvan viimeistään aamuun mennessä.

Aamulla meille selviää yöllä riehuneen myrskyn rajuus. Kaatuneita puita on lukematon määrä ja ne ovat katkaisseet lähiteiden liikenteen lähes kokonaan. Sähkömme ovat edelleen poikki ja sähköyhtiön virkailija kertoo meille, että korjaaminen kestää päiviä. Pelkästään lähialueella ilman sähköä on yli 18 000 kotitaloutta. Koulut suljetaan koko kaupungissa.

Pikku hiljaa ymmärrämme, mitä sähköjen puuttumien merkitsee. Lämmin vesi loppuu, lämmitys ei toimi ja talo kylmenee nopeasti. Fiksuimmat ja nopeimmat ovat jo tyhjentäneet lähikaupoista taskulamput ja polttopuut. Meilläkin polttopuita kyllä on, mutta ne ovat tietenkin ulkona ja aivan litimärkiä.

Kaiken lisäksi mieheni äiti on tulossa Suomesta vierailulle. Manaan myrskyn ajoitusta, tämä ei ole reilua anoppia kohtaan. Hän saapuu illalla pimeään ja kylmään taloon. Anoppia naurattaa pipo ja otsalamppu päässä liikkuvat lapsemme, eikä hän missään nimessä halua lähteä hotelliin. Etsin koko perheelle lisäpeittoja ja yritän pitää takassa tulta. Huomaamme, että takkamme on tehty enemmänkin koristeeksi ja lämmittää lähinnä henkisesti. Ulkona sataa edelleen ja kosteus tunkeutuu sisään.

Maanatai-aamuna olen valmis muuttamaan koko porukan hotelliin. Sisällä on lämmintä enää alle 10 astetta. Anoppini jaksaa edelleen olla positiivinen ja valaa meihin talvisodan henkeä. Mieheni lähtee töihin lämmittelemään ja me suuntaamme lähimpään ostoskeskukseen. Kiertelemme kauppoja hartaasti, sillä paluu kylmään taloon ei innosta ketään.

Tiistaina ei enää sada ja keväinen aurinko lämmittää meitä ihanasti. Lähitie avataan jälleen liikenteelle ja olemme odottavan toiveikkaita. Näemme useita korjauspartioita sähköpylväiden kimpussa. Illalla sitten sähköt lopulta palaavat ja lämmityslaite hurahtaa päälle. Olemme niin iloisia ja anoppikin vaikuttaa helpottuneelta. Normaalit ja itsestään selvänä pitämämme asiat tuntuvat juhlalta.

Ymmärrämme, että olemme onnekkaita, sillä elämämme palautuu pian normaaliksi. Luonto näytti meille voimansa, mutta vain pienessä mittakaavassa.

Jos ajat, et ota

Istun mieheni kanssa täpötäyteen ahdetussa autokoulun luokkahuoneessa. Paikalla on noin 30 kaiken ikäistä ja kokoista oppilasta, joilla kaikilla on yksi ja sama kiihkeä toive: saada amerikkalainen ajokortti. Edessä on ensimmäinen osa pakollisesta kahdeksan tunnin Drinking and Driving -kurssista. Kyseessä on osavaltiomme uusi ohjelma, jolla halutaan parantaa liikenneturvallisuutta.

Olen henkisesti varautunut täydelliseen tylsistymiseeen. Katson kaipaavasti ulos ikkunasta. Ulkona paistaa aurinko ja on kevään kaunein viikonloppu.

Opettajamme on keski-ikäinen mies, jolla on ryppyinen paita ja liian pitkä kravatti. Hän aloittaa kurssin ja kehottaa meitä kuuntelemaan tarkasti. Hän haluaa kertoa tärkeimmän opetuksen heti alkuun.

Liikenteessä, kuten elämässä yleensäkään, ei voi muuttaa toisten käyttäytymistä. Voi muuttaa vain omaansa, hän aloittaa ja kehottaa meitä noudattamaan kolmen kohdan sääntöä. Hän vakuuttaa, että sen avulla elämämme laatu parantuu huomattavasti. Sääntö numero yksi: rakastakaa muita ihmisiä. Sääntö numero kaksi: huolehtikaa muista ihmisistä. Ja sääntö numero kolme: tehkää hyviä asioita niillekin, jotka eivät sitä ansaitse. Alatte voida heti paremmin ja saatte rauhan, hän julistaa.

Tuijotan opettajaamme hölmistyneenä ja vaihdan epäuskoisia katseita eturivissä istuvan mieheni kanssa. Tämä ei taidakaan olla ihan tavallista ajo-opetusta. Kurssin edetessä opettajamme vauhti vain kiihtyy. Hän alkaa muistuttaa yhä enemmän brittiläisen tv-komedia Officen omalaatuista päätähteä. Hän nauraa hersyvästi omille vitseilleen, laulaa, ilmeilee ja esittää pieniä kuvaelmia.

Kurssin edetessä kenellekään ei jää epäselväksi, että opettajamme mielestä alkoholi on myrkkyä ja se tulisi kieltää lailla. Hän kysyy meiltä haastavasti, miksi hyväsymme alkoholin myynnin emmekä tee mitään. Emmekö ymmärrä, että ihmiset juovat rakkauden puutteeseen. Edessäni istuva suurikokoinen punakka mies säestää saarnaa rytmikkäästi kannustavilla huudahduksilla.

En enää tiedä, olenko stand up -teatteriesityksessä vai uskonnollisessa herätyskokouksessa. Näen kuinka mieheni hartiat hytkyvät eturivissä. Puren huultani, etten nauraisi ääneen. Ymmärrän, että se olisi paha virhe, sillä kyseessä on kuoleman vakava asia.

Ja sitä se itse asiassa onkin, sillä alkoholi on yksi vakavimmista liikenneonnettomuuksien aiheuttajista Yhdysvalloissa ja erityisen hälyttäviä ovat koko ajan nousussa olevat nuorten liikennekuolleisuusluvut. Tilannetta ei myöskään paranna koko kansan huoleton suhtautuminen humalassa ajamiseen.

Tilanteen vakavuutta todistavat myös traagiset videot, joita katsomme. Onnettomuuksien uhreista ja heidän omaisistaan kertovien tarinoiden on tarkoitus järkyttää ja sen ne tekevätkin. Opettajamme kehottaa meitä itkemään. Kuinka surullista tämä on, hän kysyy ja alkaa itse itkemään. Kyyneleet valuvat pitkin hänen pyöreitä poskiaan. Katson häntä ihmetyksen vallassa, enkä enää tiedä mitä ajatella. Myös vieressäni istuva britti pyörittelee päätään.

Kurssi päättyy kolmen kohdan säännön kertaamiseen. Lausumme säännöt vielä yhdessä ääneen. Lähtiessämme luokasta opettajamme kertoo meille vielä, että voimme ottaa häneen aina yhteyttä missä elämän asiassa tahansa. Kerran opettajanne, aina opettajanne, tämä uskomaton persoona muistuttaa.

Astumme autokoulun ovesta ulos aurinkoon. Nauramme ja puhumme mieheni kanssa yhteen ääneen. Uskomaton yhden miehen show! Olemme samaa mieltä siitä, että tylsäää ei ainakaan ollut.

Autossa hiljenemme kumpikin. Koomisista piirteistä huolimatta kurssi on antanut ajattelun aihetta.

Muun maan mustikat

Vettä sataa kaatamalla. Talvi on muuttunut yhtäkkiä kuin synkäksi syksyksi. Kannan ruokaostoksia autosta sisälle taloomme. Käsissäni on ainakin kaksikymmentä pientä rapisevaa muovikassia, joissa jokaisessa on vain muutama ruokatavara. Paikallinen epäekologinen tapa pakata ostokset pistelee omatuntoani. Pitäisi muistaa hankkia kankaisia ostoskasseja.

Yritän avata ulko-oven yhdellä kädellä. Se ei tietenkään onnistu ja puolet kasseista putoilee maahan. Mahtavaa, huokaisen ja alan keräillä kuistille vierineitä ostoksia. Samalla huomaan, että suhteeni ruokakaupassa käyntiin on muuttunut.

Alussa olin haltioissani paikallisista ruokakaupoista ja niiden valikoimista. Kaupoissa kaikkea oli monikertaisesti kotimaan tarjontaan nähden ja monet tuotteet olivat minulle täysin uusia. Saatoin vaellella ruokakaupassa vaikka kuinka kauan. Erityisesti kauppojen kalatiskit sykähdyttivät. Lähikaupasta löytyi esimerkiksi hummeria tai kampasimpukoita ihan kohtuulliseen hintaan.

Olin innoissani myös herkullisen raikkailta ja tuoreilta näyttävistä hedelmistä ja marjoista. Kun ensimmäisen kerran ostin valtavan mustikkalaatikon, ilahduin iloisesti. Mustikat maistuvat aivan aidoilta suomalaisilta metsämustikoilta. Niiden maku toi mieleeni viime kesän, auringon ja pyöräretken kesäpaikkamme vieressä olevaan metsikköön.

Mustikoista tulikin vakiotuote jääkaapissamme. Ostin niitä niin ahkerasti, että lopulta emme ehtineet edes syödä kaikkia. Eräs pieni mustikkalaatikko hautautui jääkaappimme syövereihin, josta löysin sen vasta pari viikkoa myöhemmin. Suureksi yllätyksekseni mustikat näyttivät edelleen yhtä tuoreilta ja herkullisilta kuin ostopäivänä.

Tämän jälkeen aloin tarkkailemaan myös muiden tuotteiden säilyvyyttä. Aika nopeasti kävi selväksi, että Amerikassa ruokaa on lähes mahdotonta saada pilaantumaan. Leipä ei homehdu, marinoimaton kana säilyy viikkoja ja maito pysyy tuoreena ties kuinka kauan. Pitkät säilytysajat ovat hinta, jonka kuluttaja joutuu maksamaan lähikauppansa monipuolisesta ja yltiölaajasta valikoimasta.

Tunsin itseni huijatuksi, enkä enää ole ollut yhtä innostunut ruokakaupassa kävijä. Pikku hiljaa olen siirtynyt myös yhä enemmän ostamaan luomuruokaa, jota harvemmin ostin kotimaassa. Suomalaista tavallista ruokaa voisikin mainiosti myydä täällä luomuruokana.

Retuutan ostoskassit keittiöön ja puran ruuat kaappeihin. Sade näyttää vain yltyvän. On vaikeaa uskoa, että se säätiedotuksen mukaan muuttuu yöllä jälleen lumeksi. Alan valmistamaan perheellemme iltaruuaksi kalaa. Huomaan haaveilevani kesäpaikkamme lähellä sijaitsevan kalasataman kalasta. Valikoima ei ole hääppöinen, mutta kaikki on taatusti tuoretta.

Hyvä paha poliisi

Keskustelemme englannin kurssilla poliiseista. Keskustelun käynnisti yhden kurssilaisemme kirjoitus kohtaamisesta amerikkalaisen poliisin kanssa.

Huomaan yllättäen olevani ainoa kurssillani, jolla on positiivinen mielikuva ja luottamus kyseisiä viranhaltijoita kohtaan. Yritän vakuuttaa muita siitä, että Suomessa tavallinen kansalainen voi hädän tullen luottaa poliisin apuun. Suomalainen poliisi on rehti ja rehellinen. Muut pyörittelevät päätään. Vieressäni istuva meksikolainen tyttö kertoo, että hänen maassaan poliisi tietää aina vaikeuksia ja on parempi juosta karkuun kuin pyyttää apua.

Myöskään opettajallamme ei ole mitään hyvää sanottavaa amerikkalaisesta poliisista. Hänen mukaansa he ovat vähänkoulutettuja pullistelijoita, joiden hupia on pysäyttää ja pelotella naiskuljettajia. Mitä nuorempi ja vaaleampi kuljettaja on, sitä varmemmin saa poliisit tiellä peräänsä. Tehostaakseen sanojaan hän esittää meille amerikkalaisen poliisin elekieltä. Esitys on huvittava, mutta samalla ajattelen, että opettajamme vain liioittelee ja tuntee jotain salaista antipatiaa poliiseja kohtaan.

Kotona kuitenkin aihe jää vaivaamaan mieltäni ja soitan suomalaiselle ystävälleni. Kysyn häneltä, mitä hän ajattelee poliiseista. Hänellä, kuten minullakin on heistä varsin positiivinen kuva. Pohdimme sen ehkä johtuvan siitä, että meillä on perusluottamus siihen, että suomalainen yhteiskunta ja myös poliisi toimii oikeudenmukaisesti.

Joitain päiviä myöhemmin ajelen uudella autollamme elokuvateatterista kotiin. Kinastelen toisen tyttäreni kanssa radiomusiikin voimakkuudesta. IPodin kuulokket korvilla kasvanut lapseni ei voi ymmärtää, että kova musiikki voi haitata keskittymistä.

Keskustelumme on juuri muuttumassa astetta kovaäänisemmäksi, kun huomaan poliisiauton takanani. Auto laittaa kattovilkut päälle ja amerikkalaisia sarjoja tarpeeksi seuranneena ymmärrän pysähtyä tien reunaan.

Nuorehko poliisi kävelee määrätitoisesti autoni viereeni. Muistan opettajamme sanat amerikkalaista poliiseista ja tunnen oleni lievästi epämukavaksi. Samalla mietin kuumeisesti, mitä tein väärin.

Poliisi kertoo, että ajoin juuri stop-merkin ohi pysähtymättä. Hän pyytää ajokorttini nähtäväkseen. Annan hänelle suomalaisen ajokortin. Se ei kelpaa hänelle alkuunkaan. Yritän selittää, että olen suomalainen ja minulla ei ole vielä amerikkalaista korttia. Myöskään selitys ei kelpaa tälle poliisille. Tyttäreni yrittää tukea minua, mutta poliisin tuima katse saa hänet sulkemaan suunsa salamannopeasti.

Poliisi pitää minulle pitkän saarnan ilman ajokorttia ajamisesta.
- Tällä kertaa olen ystävällinen ja päästän teidät lähtemään. Kun poliisi pysäyttää teidät moottoritiellä, ei kannata odottaa yhtä reilua kohtelua. Ymmärrättekö, hän kysyy tiukasti. Ymmärrän ja ymmärrän myös olla nöyrä ja katuva. Kiitän hänen ystävällisyyttään hartaasti. Leppyneenä poliisi palaa autonosa ja lähtee. Käteni vapisevat hieman, kun ajamme kotiin helpottuneina ja täydellisen hiljaisuuden vallitessa.

Kotona pohdiskelen, että onkohan opettajamme oikeassa. Oliko poliisista vain hauskaa hieman pelotella meitä? Mielikuvani poliiseista saattaa olla kovinkin erilainen, kun joskus palaamme täältä kotiin.

Koulunpenkille jälleen

Herään aamulla ennen kellon soittoa. Perhoset lepattelevat vatsassani. Aloitan tänään englannin kielen opinnot paikallisessa yliopistossa.

Kurssi on ulkomaalaisille opiskelijoille suunnattu kirjoittamisen ja keskustelun kurssi. Oppilaat valitttiin tasokokeen perusteella ja imoittautumisen yhteydessä kyseltiin myös motivaatiota.

Tämä on kunnianhimoista yliopisto-opetusta, tämä ei ole keskustelukerho, kotitöitä tulee paljon ja poissaoloja ei sallita, opetusohjelman rehtori sanoi minulle tiukasti pari viikkoa aikaisemmin. Ei ole siis ihmekään, että paluu koulun penkille, vaikkakin vain kahtena päivänä viikossa, jännittää.

Aamulla on satanut kaksi senttiä lunta ja liikenne on aivan sekaisin. Liukastelen vuokra-automme luotettavilla jokasään renkailla yliopistolle. Rakennus näyttää ulospäin modernilta ja uudelta.

Sisällä rakennuksessa meidät ohjataan luokkaamme, joka ei ole enää hieno vaan ikkunaton pieni huone. Meitä on paikalla noin parikymmentä. Seisoskelemme seinän vierillä ja katselemme toisiamme salaa uteliaasti. Nopeasti havaitsen, että olen kurssini seniori. Tunnen oloni vanhaksi ja vaivautuneeksi.

Suurin osa muista opiskelijoista on au paireja, jotka ovat tulleet eri puoleta maailmaa hakemaan uusia kokemuksia. Myös opettajamme juuret ovat Amerikan ulkopuolelta. Hänen äitinsä on italialainen ja isänsä irlantilainen. Hän noin viisikymmentävuotias mies, joka koko ulkoisella olemuksellaan haluaa viestittää olevansa muutakin kuin yliopiston englannin opettaja. Pitkä ponihäntä ja korvakoru saavat hänet näyttämään ennemminkin suomalaisen hevibändin laulajalta kuin opettajalta.

Hän on myös selkeästi perinyt vanhemmiltaan italialais-irlantilaisen tempperamentin. Ensimmäinen tunti on hauska, vaikka ryhdymmekin heti työhön. Saamme eteemme novellin ja aloitamme sen analysoimisen.

Tunti on antoisa, mutta silti minua epäilyttää. Jaksanko istua tällä kurssilla koko kevään? Tai löydänkö itsestäni tarpeeksi motivaatiota tehdä kotitehtäviä? Tuhlaanko aikaani, ehkä olen kuitenkin liian laiska ja vanha oppimaan? Mukavuudenhalu kolkuttelee houkuttelevasti ja mietin, että ehkä kannattaisi nyt saman tien luovuttaa.

Opettajamme ääni herättää minut pohdinnoistani. Hän on saanut yhden nuorista oppilaistaan kiinni haaveilusta ja napannut tältä rangaistuksena kengän jalasta. Yhdyn mukaan muiden nauruun. Tunti päättyy ja purkaudumme luokasta hitaana laumana. Lähden autolleni ja kohti kotia.

Lumi on aamupäivän aikana sulanut ja liikenne sujuu taas. Ajan läpi taajaman, jossa suurin osa asukkaista on muualta muuttaneita. Sen paljastavat niin kadulla maleksivien asukkaiden ulkonäkö, mutta ennen kaikkea liiketilojen mainoskyltit. Suutarille, parturille, pesulalle, ruokakaupalle ja baareille on annettu nimiä, jotka juuri ja juuri tunnistaa englanniksi.

Muistan jälleen miten oleellinen osa kieli ja kielitaito ovat uuteen kulttuuriin sopeutumisessa. Etenkin tässä maassa, jossa arvostetaan sosiaalisia taitoja ja sujuvaa ilmaisua enemmän kuin ehkä missään muualla.

Päätän nousta omien ennakkoluulojeni ja mukavuudenhaluni yläpuolelle ja ottaa opinnoista kaiken irti. Kotitielle kääntyessäni luonnostelen jo päässäni kotitehtäväksi annetun ensimmäisen esseen aihetta.

Puhtaat valkeat lakanat

Olin jo jonkin aikaa tuijotellut olohuoneemme ikkunoita ja pohtinut minkälaiset verhot niihin sopisivat. Olin selaillut amerikkalaisen verkkokaupan tarjontaa ja yrittänyt löytää sopivia valtavasta valmisverhovalikoimasta. Lopulta ryhdistäydyin ja kävin ostamassa paikallisesta Anttilasta edulliset harmaat ja valkoiset valmisverhot.

Ripustin verhot illalla paikoilleen ja nyt aamupäivän valossa yritän miettiä, kummat niistä ovat paremmat. Olen juuri arvioimassa niitä, kun uusi suomalainen ystäväni tulee piipahtamaan. Hän huomaa uudet verhot heti. Hän pitää valkoisesta väristä ja on kadehdittavan varma mielipiteissään. Hän ehdottaa kohteliaasti, että minun kannattaisi ehkä hakea Ikeasta edulliset valkoiset puuvillaverhot, kun nämä amerikkalaiset ovat lähes aina tekokuitua. Hän lähtee iloisesti vilkuttaen jatkamaan matkaansa. Jään tuijottamaan verhoja, jotka tosiaan alkoivat juuri näyttämään aivan polyesteriverhoilta.

Seuraavana päivänä käyn taas verho-ostoksilla. Tällä kertaa ostan valkoiset puuvillaverhot paikallisesta Pentikistä. Ne eivät laskeudu niin kauniisti, mutta eivät taatusti ole polyesteriä. Ripustan verhot olohuoneen toiseen ikkunaan ja istun keskelle huonetta tekemään tärkeää arviointia: harmaat vai valkoiset.

Mieheni kävelee olohuoneen läpi matkallaan ulos. Eikös nuo valkoiset näytä ihan lakanoilta, hän huikkaa huolettomasti ohi mennessään. Jään tuijottamaan hänen peräänsä mykistyneenä. Painan pääni käsiini ja yritän käsittää miksi tämä on niin vaikeaa. Eräs entinen esimieheni olisi jo muistuttanut, että kun ihmisillä on liikaa aikaa, he keskittyvät epäolennaiseen.

Ehkä kuitenkin kyse onkin jostain muusta. Olen aina pitänyt sisustamisesta ja tavallisesti minulla on aika selkeä käsitys siitä mistä pidän ja mitä kannattaa ostaa. Sisustamisessa olen aina ollut harkitseva kuluttaja. Mietin huolella, ostan yleensä kotimaista ja laadukasta. Säästän, kunnes minulla on varaa ostaa mieleiseni. Huonekaluista ja kodinkoneista etsin pitkäaikaisia kumppanuuksia, joille kertyy tunnearvoa. Useat huonekaluistamme on tilattu suomalaisilta puusepiltä tai entisöity vanhoista. Suomen kotimme verhot olivat mittatilaustyötä ja vielä usean vuoden jälkeenkin olin niihin tyytyväinen.

Ehkä kyse ei ole ollenkaan näistä verhoista, vaan siitä, että olen hukannut oman kuluttajaidentiteettini. Verhot ovat vain jäävuoren huippu siitä tavaramäärästä, joka kotiimme pitää hankkia nopeasti, halvalla ja tilapäisyyden periaatteella. Kun eurooppalaiset sähkölaitteet eivät täällä toimi kunnolla, lähes kaikki kodinkoneet on pakko uusia. Lisäksi tarvitaan lukuisia muita välttämättömiä hankintoja.

Vai voisinko elää ilman sitä kaikkea mihin olen tottunut? Voisinko pelottomasti luopua nyt, kun siihen olisi hyvä mahdollisuus? Ajatus on houkuttava, mutta mutta se ei ole realistinen. Tiedän, että haluan säilyttää vanhan mukavuustason ja ympäröidä itseni niillä tottumuksilla, joihin olen kiintynyt. Samalla ymmärrän, että en kuitenkaan ole valmis luopumaan niistä kulutusperiaatteista, jotka ovat minulle tärkeitä.

Nousen ylös ja irrotan harmaat polyesteriverhot. Päätän pitää valkoiset puuvillaiset. Lupaan itselleni, että vien ne Suomeen ja keksin niille siellä uuden elämän, vaikka sitten perheemme lakanoina.

Koulutiellä paikalliseen tapaan

Kiiruhdan kohti koulua. Matka on enemmän ja vähemmän jyrkkää ylämäkeä. Puuskutan ja hengästyn. Olen taas lähtenyt viimetipassa. Koululle päästyäni huomaan helpotuksekseni olevani ajoissa. Koulun edessä on käynnissä jokapäiväinen autoralli ja piha on täynnä lapsia hakevia vanhempia ja hoitajia.

Seison muiden vanhempien joukossa ja odottelen kuopusta. Vanhemmat, pääasiassa äidit, vaihtavat kuulumisia. Hymyilen ja nyökkäilen sinne ja tänne, vaikka en tunne vielä ketään. Se kuuluu hyviin tapoihin. Hetken kuluttua piha täyttyy metelistä, kun lapset purkautuvat luokka kerrallaan opettajan johdolla ulos. Sieltä saapuu myös oma lapseni.

Hän ei vaikuta väsyneeltä, vaikka päivä on ollut pitkä. Päinvastoin. Hän hyppelee vierelläni, suu ja kädet käyvät koko matkan kotiin asti. Matka sinne on alamäkeä ja talot tien varrella ovat suoraan kuin amerikkalaisesta tv-sarjasta. Vaikka ilma on keväisen aurinkoinen, taloissa on vielä joulukoristeet. Olemme löytäneet oikopolun, joten matka on hieman lyhyempi tänään. Oikaisemme pihojen poikki kotiin.

Kotiin päästyämme syömme heti välipalaa. Hänellä on karmiva nälkä, sillä kunnon kouluruokaa ei täällä saa. Koulusta saa kyllä ostaa pizzaa tai nugetteja, mutta suurin osa lapsista syö omia eväitään. Ruokailussa ei opettajia näy, vaan vanhemmat toimivat vuoroillaan valvojina. Kaipaan suomalaisen koulun huoletonta ja terveellistä ruokailua.

Sen sijaan en kaipaa niitä pitkiä iltapäiviä, jotka koululaiseni vietti yksinään kavereittensa kanssa. Kun koulu päättyi viime syksynä useana päivänä jo klo 12, oli vanhempien kotiin tuloon pitkä aika. Viisi tuntia, jonka aikana eivät päteneet vanhempien eivätkä koulun säännöt. Se oli aikaa, jossa pelattiin vahvimpien ehdoilla. Kiusaustapauksia ratkottiin useamman kerran.

Täällä ei tule kuuloonkaan, että yhdeksänvuotias viettäisi niin pitkiä aikoja ilman aikuisen seuraa. Koulupäivä itsessään on jo pidempi kuin Suomessa. Se alkaa joka päivä kello 8.45 ja päättyy kello 15.15. Lisäksi koulun päätteeksi on tarjolla maksullista kerhotoimintaa, jolla helpotetaan työssäkäyvien elämää. Silti monissa perheissä toinen vanhemmista on kotona, tekee osa-aikatyötä tai sitten perheeseen on palkattu hoitaja. Perheen ja työn yhdistäminen ei täällä ole helppoa.

Paikalliseen tapaan vien ja haen poikani päivittäin. Yllätyksekseni hän ei ole protestoinut menetettyä vapauttaan, ei pitkää koulupäivää eikä äidin kotona oloa. Hassua, mutta kaikista muutoksista huolimatta hän vaikuttaa jopa tyytyväisemmältä ja tasapainoisemmalta kuin ennen. Tuntuu kuin hän nauttisi siitä turvallisuudesta, jota aikuisen jatkuva läsnäolo hänelle antaa.

Poikani kiittää välipalasta ja pinkaisee yläkertaan huoneeseensa. Hän pelaa hetken jääkiekkopeliään ennen kuin alamme tehdä yhdessä läksyjä. Otan kupin kahvia ja tunnen ilon häivähdyksen. Olen onnellinen, että sain tämän mahdollisuuden ottaa osaa lapseni tähän elämänvaiheeseen. Hän on vielä pieni ja tarvitsee aikuista.

Paremman elämän toivossa

Olemme odottaneet sosiaaliturvatunnuksiamme jo toista viikkoa. Odottavan aika on pitkä, sillä ilman numeroita emme saa vakuutuksia, emme ostaa autoa tai edes palkkaa ei makseta.

Rohkaisen mieleni ja päätän soittaa asiaamme hoitavalle viranomaiselle. Ehkä he voivat kertoa väliaikatietoja. Virkailija, joka vastaa puhelimeen, ei pidä työstään. Hän on epäkohtelias, eikä halua auttaa. Yritän sinnikkäästi jatkaa, mutta hän lyö luurin korvaani. Mahtavaa palvelua!

Kiukustuneena menen alakertaan valittamaan saamastani epäoikeudenmukaisesta kohtelusta maalarillemme, joka viimeistelee juuri olohuoneemme seiniä. Kysyn häneltä, ovatko nämä virkailijat aina yhtä tylyjä. Maalarimme mukaan epäystävällisyys on heidän tavaramerkkinsä. Hänen mielestään olen kuitenkin onnellisemmassa asemassa, kun tulen Euroopasta. Muualta tuleville maahantuloprosessit ovat vielä vaikeampia. Hänen mielestään se on oikeastaan aika älytöntä, sillä vierastyövoima kannattelee tällä hetkellä pitkälti Yhdysvaltojen taloutta.

Maalarillamme on oma maalausyritys, jolla hän työllistää itsensä lisäksi kaksi veljeään ja sisarensa miehen. Hän on tullut perheineen Mexicosta Yhdysvaltoihin 1990-luvulla. Alku oli ollut todella hankalaa, sillä kukaan heistä ei puhunut lainkaan englantia. Amerikkalaisten suhtautumisessa olisi ollut myös parantamisen varaa.

Nyt kaikki on kuitenkin hyvin ja koko suku on koolla. Täällä asuvat niin sisaret kuin vanhemmatkin. Maalarimme veljineen haaveilee kuitenkin paluusta Mexicoon. Sydän on kotimaassa ja tulevaisuudessa he haluaisivat perustaa farmin, jollaisella ovat kasvaneet. Puhumme siitä jatkuvasti kotona, hän naurahtaa.

Maalarimme on tullut Amerikkaan paremman elämän toivossa. Hän haluaa vaurastua, jotta voi kotimaassaan tarjota perheelleen paremmat lähtökohdat. Paluu ei tule kuitenkaan olemaan perhekeskeiselle mexicolaiselle helppo, sillä lapset ovat jo amerikkalaistuneet. He ovat kasvaneet Yhdysvalloissa, eivätkä halua muuttaa takaisin. He edes pidä mexicolaisesta ruuasta, maalarimme toteaa.

Yhdysvallat ovat täynnä näitä tarinoita. Erilaisia syitä jättää kotimaa ja kaikki tuttu ja turvallinen. Meille suomalaisille lähdön syy harvemmin juontaa juurensa suoraan taloudellisista lähtökohdista. Elintason nostamisen sijasta haaveilemme henkisen pääoman kasvattamisesta. Haluamme uusia kokemuksia ja oppia toisesta kulttuurista, vieraasta kielestä, ihmisistä ja kansainvälisyydestä.

Toisaalta kuitenkin, ehkä näitä taitoja juuri tarvitaan tulevaisuudessa enemmän kuin ennen. Ehkä sittenkin lähtömme syyt ovat perimmiltään samat: haluamme tarjota perheellemme paremmat lähtökohdat selviytyä elämässä.

Naapurista päivää

Olemme ehtineet olla talossamme noin pari päivää, kun ovikello soi ensimmäisen kerran. Oven takana seisoo charmantisti harmaantunut herra, joka esittelee itsensä naapuriksemme, siitä tien ensimmäisestä talosta vasemmalla.

Nimi kuulostaa tutulta ja hetken mietittyäni muistankin, että hän on paikallinen kuuluisuus. Hän on juuri SE herra K, joka on kirjoittanut kylämme, jo vuonna 1899 perustetun Golf Glubin historian. Herra K. toivottaa meidät lämpimästi tervetulleeksi. Hän viivähtää eteisessä hetkisen ja antaa nipun paikallisesitteitä. Lähtiessään hän muistuttaa, että jos on mitään missä hän voi auttaa, älkää epäröikö pyytää apua.

Hämmentyneenä jäämme mieheni kanssa seisomaan oven taakse. Olipas ystävällistä, toteamme yhteen ääneen. Ei kuitenkaan kestä kauaa, kun pimeän pohjolan kovettama kyyninen luonteeni puskee pintaan. Tarkastuskäynti, totean. Haluaa vain varmistaa, että naapuriin ei ole muuttanut epäilyttäviä henkilöitä, mutisen.

Omista epäilyistäni huolimatta naapurin vierailu ilahduttaa. On mukavaa kuvitella herra K. kirjoituspöytänsä taakse tekemään tutkimustyötä lähialueen historiallisista kohteista.

Myöhemmin iltapäivällä ovikello soi taas. Tällä kertaa oven takana ovat naapurit tien toisesta talosta vasemmalta, herra ja rouva F. Ennestään tiedämmekin, että he ovat tee se itse -pariskunta. Asuinalueen tavoista poiketen he luovat itse lumet ja tekevät puutarhatyöt. Myös he muistuttavat moneen kertaan, että jos on mitään missä he voivat auttaa, niin he auttavat mielellään.

Vien heiltä saadut kukat ja itse tehdyt piparit keittiöön. Nyt myös lapset ovat kummissaan. Ovatko he leiponeet nämä meille? Lapset eivät ole kyynisiä vaan vain aidosti ilahtuneita uusien naapureiden ystävällisyydestä. Ei mene kauaakaan, kun piparit on tuhottu. Kukka-asetelma on kaunis ja mukavaa ajatella, että tee se itse -naapurini eivät pidä minua kummallisena, jos tulevaisuudessa itsekin puuhastelen pihallamme.

Illalla kerron täkäläiselle suomalaiselle ystävälleni vierailuista. Esitän epäilyni siitä, että kyseessä on vain rituaali, joka tulee täkäläisten normien mukaan toteuttaa. Hän tyrmää ajatukseni täysin. Hänen mukaansa ei ole ollenkaan sanottua, että naapurit tulevat täällä esittäytymään. Me olemme vain onnekkaita ja meidän pitäisi olla iloisia siitä, että olemme saaneet niin mukavia ja ystävällisiä ihmisiä naapuriksemme.

Lopetan puhelun lievän syyllisyyden vallassa. Miksi olin heti valmis epäilemään ystävällisten eleiden aitoutta? Jään miettimiään, että onko avuliaisuus ja kohteliaisuus vieraita ihmisiä kohtaan niin harvinaista, että se tuntuu teeskentelyltä?

Koulun aloittaminen Yhdysvalloissa ei käy tuosta vain

Koulun aloittamiseen ei riitä, että soittaa koulun kansliaan ja kertoo, että hei, olemme muuttaneet ja tulossa. Ensinnäkin kouluviranomaisille pitää todistaa, että todellakin asuu alueella. Tarvitaan koululupa ja lisäksi lääkärintodistus, joka todistaa, että lapset ovat rokotettuja ja terveitä.

Niinpä aloitamme ensimmäisen päivämme uudessa kotikylässämme lääkärin käynnillä. Ajat on varattu lääkäreille, joilla on suomalaisten muuttajien piireissä jo hyvä maine. Oleellista on, että he ymmärtävät eurooppalaisia rokotuskäytäntöjä. Amerikkalaiseen tapaan tyttöjen aika on naislääkärille ja pojan mieslääkärille.

Saavumme tyttöjen kanssa hyvissä ajoin paikalle. Suomalaisiin lääkäriasemiin verrattuna paikka on pieni ja kulunut. Se ei taida täyttää suomalaisten lääkäriketjujen ulkoisia laatuvaatimuksia. Odotushuone on täynnä vanhempia lapsineen. Hetken odottelun jälkeen meidät ohjataan pieneen hoitohuoneeseen, joka on liioittelematta siivouskomeron kokoinen. Mahdumme tyttöjen kanssa seisomaan siellä vain jonossa. Tyttöjä naurattaa valkoiset paperikaavut, jotka puetaan alusvaatteiden päälle tarkastusta varten. Saamme ensimakua amerikkalaisesta häveliäisyydestä.

Ensin hoitaja mittaa tytöt, sitten lääkäri tarkastaa heidät ja lopuksi taas hoitaja ottaa tarvittavat kokeet. Kaikki tapahtuu kätevästi samassa pienessä huoneessa. Tässä lääkärikeskuksessa lääkäri ja hoitaja tulevat potilaan luokse. Tuntuu mukavalta, kun he jututtavat lapsia, kyselevät kuulumisia ja ihmettelivät hassua suomen kieltä. Vaatimattomat puitteet korvautuvat nopeasti ihmisläheisellä otteella.

Lapset ovat terveitä ja Suomesta saadut rokotustodistukset kelpaavat. Myös selitykset siitä, miksi lapsia ei ole rokotettu vesirokkoa vastaan hyväksytään. Tärkein on saavutettu ja lääkäri allekirjoittaa todistuksen koulua varten.
Lähtiessä meiltä kysytään jälleen vakuutusyhtiömme nimeä ja sopimuksemme numeroa. Kolmannen kerran selitän, että emme ole saaneet vielä vakuutusta, sillä meillä ei ole vielä henkilötunnuksia. Olen huomaavinani hoitajan silmissä osanottavan katseen. Kassalla ymmärrän hyvin miksi, sillä poistun lääkäriasemalta toista tuhatta köyhempänä.

Ulkona on pieni pakkanen ja aurinko paistaa kirkkaasti. Äkillisestä köyhtymisestä huolimatta olen iloinen ja helpottunut. Laitan siniset käsinkirjoitetut todistukset visusti talteen laukkuuni. Kotiin päin kävellessämme en voi olla ajattelematta niitä muuttajia, jotka jäävät vakuutuksen, mutta myös yksityisen terveydenhuollon ulkopuolelle. Heidän lastensa koulutien aloitus täällä on varmasti paljon mutkikkaampaa. Toivotankin Obamalle kaikkea onnea maan terveydenhuollon uudistamisessa.