Rakkaat yhteiset ystävämme

Olen tulossa kotiin, kun huomaan taas tutun näyn naapuripuistossamme. Hiekkatietä pitkin kulkee värikäs hääseurue. Morsian ja sulhanen seuraavat valokuvaajaa, joka viitoittaa tietä kohti pientä kaarisiltaa. Perässä seuraavat amerikkalaiseen tapaan lukuisten morsiustyttöjen ja sulhaspoikien joukko.

Näky ei ole harvinainen, sillä aurinkoisena päivänä ja etenkin viikonloppuisin hääparit tulevat ottamaan hääkuvia vehreään ja idylliseen puistoomme. Parit ovat nuoria, juuri siinä iässä, kun itsekin lähes tasan 16 vuotta sitten menin naimisiin mieheni kanssa. Tuolloin oli varsinainen hääbuumi. Muutaman kesän aikana rakkautta vannottiin lähes jokaisena kesäviikonloppuna.

Morsiammen ja morsiusneitojen puvut ovat upeita. Kauas näkee, että häihin on panostettu paljon. Hääjuhlien järjestäminen Amerikassa onkin kallista lystiä. Keskiverto hääpari käyttää häihinsä noin 30 000 dollaria. Upeat häät eivät kuitenkaan takaa täälläkään onnea. Lähes 50 % amerikkalaisista aviopareista eroaa jossain vaiheessa.

Ajattelen kaikkia ystäviämme, joiden häitä toistakymmentä vuotta sitten juhlittiin. Huomaan yllätyksekseni, että vain muutama pari on vuosien varrella eronnut. Suurin osa ystävistämme on edelleen yhdessä ja heistä on tullut kiinteä osa perheemme elämää. Enää emme edes ajattele kumman kaveri kukakin on alun perin ollut. Vuosien varrella ystävistä on tullut yhteisiä.

Ehkäpä juuri yhteisillä ystävillä on keskeinen rooli siinä, miten pariskuntina selviämme. Kenties arki ei ota meistä liian tiukkaa niskalenkkiä silloin, kun ympärillä on kummallekin mieluisaa seuraa, yhteisiä suunnitelmia, iloa ja apua. Tarvitsemme parisuhteen ulkopuolisia ihmisiä jakamaan kanssamme elämän isot ja pienet ilot ja surut.

Ja silloin, kun usko toiseen ja itseen on koetuksella, tarvitaan niitä ihmisiä, jotka tuntevat meidät kummatkin. Yhteiset ystävät eivät kannusta puolisoita yksilösuorituksiin vaan rohkaisevat eteenpäin pariskuntana ja perheenä. He muistavat mikä meitä yhdisti, kun itse meinaamme sen jo unohtaa. He tuovat huumorin ja valon pilkahduksen elämään juuri silloin, kun sitä ei kumpikaan enää jaksa etsiä. Yhteiset ystävät eivät asetu kummankaan puolelle, vaan tarjoavat tasapuolisesti olkapäänsä, jota vasten kumpikin voi rauhassa levähtää.

Pysähdyn vielä puiston reunaan katsomaan hääseuruetta. He ovat vihdoin asettuneet valmiiksi kuvaa varten upeana kukkivan ruusupensaan eteen. Iloinen nauru ja puheensorina kuuluu kauas. Morsiuspari on keskellä ja heidän ystävänsä seisovat heidän rinnallaan. Aurinko paistaa kirkkaasti ja heidän onnensa säteilee kauas.

Odotetut vieraat

Vanhempani ovat tulossa muuttomme jälkeen ensimmäistä kertaa luoksemme kylään. Aivan kuin heidän tulonsa kunniaksi aurinko tulee esiin pilven takaa ja saa etupihallamme kukkivat pensaat näyttämään entistäkin kauniimmilta.

Istun olohuoneen sohvalla ja odotan heitä malttamattomana. On hassua, miten niin tuttujen ihmisten tulo voi saada perhoset vatsassa lepattamaan. Aamupäivällä olen täyttänyt jääkaapin, ajanut nurmikon ja järjestänyt tavarat paikoilleen. Talommekin on valmis vastaanottamaan vieraat.

Pitkältä tuntuvan ajan jälkeen auto kaartaa pihaan. Juoksemme kuopukseni kanssa heitä vastaan. He nousevat autosta hymyilevinä. Neljässä kuukaudessa he eivät ole muuttuneet lainkaan. Äitini näyttää äidiltäni ja isäni isältäni. Jälleennäkemisen ilo läikähtää. Vaikka olen aikuinen, pelkkä heidän näkemisensä saa minut tuntemaan oloni turvalliseksi.

Illalla istumme olohuoneessa ja kyselen vanhemmiltani, mitä he haluaisivat tehdä ja nähdä vierailunsa aikana. He ovat kokeneita matkailijoita, eikä heillä ole erityisiä toiveita. Äitini sanoo kauniisti, että he haluavat viettää aikaa kanssamme, se riittää.

Viikko sujuukin leppoisasti. Kun lapset ovat päivisin koulussa, ajelemme ympäriinsä katselemassa lähiseutua. Huvittuneena huomaan, että tunnen jo pientä kotiseutuylpeyttä uudesta asuinpaikastamme. Iltaisin laitamme yhdessä ruokaa ja juttelemme niitä näitä.

Nopeasti vanhempani solahtavat osaksi arkeamme. Äitini hoitaa puutarhaamme ja kokkaa tottuneesti. Hän tietää jo mistä laatikosta mitäkin astioita löytyy. Isäni hakee poikaani koulusta ja metsästää tyttäreni huoneesta sinne eksyneitä hämähäkkejä. Hän korjailee ohi mennessään talon pikku puutteita. Hän tietää jo mistä työkalut löytyvät. Aamiaispöydässä kuuntelen taas vanhaan tapaan heidän niin tuttua eipäs-juupas väittelyään.

Olen iloinen, että vanhempani tulivat vierailulle. Olen kaivannut heitä. Minulle on myös tärkeää, että he näkevät, että meillä on kaikki hyvin. Elämämme täällä suuressa Amerikassa ei loppujen lopuksi paljoa eroa elosta kotosuomessa.

Lopulta koittaa lähdön hetki. Seisomme talomme edessä vilkuttamassa heille. Hetki on haikea, mutta onneksi näemme taas pian kesälomalla. Palaan sisälle taloon hyvillä mielin. Olen iloinen, että saan olla heidän tyttärensä.