keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

Jokaisessa meissä asuu pieni tutkija

Seisomme koulun liikuntasalissa ja kuuntelemme mieheni ja poikani kanssa tarkkaavaisina, kun noin 11-vuotias poika selittää vakavalla äänellä sähkön syntymekanismeja. Sanojensa tueksi hän on rakentanut erilaisia härvelejä havainnollistamaan tutkimushankettaan. Kuuntelemme esitystä vaikuttuneina. Poika selvästi ymmärtää, mistä puhuu. Olemme jokakeväisessä koulun oppilaiden tiedenäyttelyssä.

Näyttely on juuri sellainen kuin kaikissa amerikkalaisissa elokuvissa. Lapset ovat rakentaneet mitä kummallisimpia kojeita ja tehneet erilaisia tutkimuksia. Opimme muun muassa, miksi kuvamme heijastuu lusikan toiselta puolelta oikeinpäin ja toiselta ylösalaisin tai kuinka monta tammenterhoa orava tarvitsee selvitäkseen talven yli.

Jokainen työ noudattelee samaan kaavaa ja niissä esitellään ongelma, hypoteesi, tutkimushanke ja sen tulokset. Hauskojen aiheiden avulla lapset ovat oppineet tieteellisen ajattelun peruskäsitteitä kuin vahingossa. Leikin varjolla he ovat tarttuneet uteliaasti ja rohkeasti lähes mahdottomiinkin aiheisiin ja niinpä tutkimusmetodit ovat sangen epäsovinnaisia ja lopputulokset luovia.

Kotona iltapalan ääressä tuijottelen nurinkurista peilikuvaani teelusikasta ja mietin, että mihin se lapsille luontainen uteliaisuus oikein karisee. Miksi muutumme niin turvallisuushakuiseksi ja etsimme ennemminkin hyväksi havaittuja ratkaisuja kuin kokeilemme uutta.

Olen itse hyvä esimerkki. Olen muuttanut ulkomaille, mutta samalla olen ympäröinyt itseni tutulla ja turvallisella. Kodissamme on Suomesta tuodut huonekalut, aamulla paahdan suomalaista ruisleipää, ruokakaupassa etsin Valion maitoa, seuran puutteessa soitan toiselle suomalaiselle ja ilahdun, kun voin uudessa maassa seurata toisten viitoittamaa polkua.

Toisaalta kuitenkin joudumme koko ajan väkisinkin oppimaan uutta. Elämme arjen tutkimushankkeiden keskellä, vaikka emme aina sitä itse huomaa. Uusien laitteiden käyttöönotto, harrastukset, työ, muuttuvat elämätilanteet, lasten kasvatus ja oikeastaan koko arkielämästä selviäminen vaatii melkoista ongelmanratkaisukykyä.

Lapset ovat menneet lopulta nukkumaan ja aukaisen vielä tietokoneen. Tarkoitukseni on etsiä itselleni, aikataululleni ja kukkarolleni sopiva koulutusohjelma syksyksi. Täkäläisten yliopistojen kurssitarjonnan viidakko ja sekavuus ahdistaa jo etukäteen, mutta tiedenäyttelyn innoittamana päätän suhtautua edessä odottavaan tehtävään tiedenaisen innolla ja uteliaisuudella.

Ja ehkä tällä kertaa en valitse sitä tuttua ja turvallista vaihtoehtoa, vaan noudan entisen työkaverini ohjetta: Opiskelet sitten jotain ihan uutta ja luovaa, jotain joka avartaa ajattelua.

perjantai 9. huhtikuuta 2010

Mikä meitä liikuttaa?

Olen vihdoin ottanut itseäni niskasta kiinni ja liittynyt jälleen kuntoilevien ihmisten joukkoon. Olen hankkinut jäsenyyden paikallisesta kuntosalista.

Paikka vaikuttaa siistiltä ja työntekijät ystävällisiltä. Sali ei oikeastaan paljoa eroa vanhan kotipaikkani salista. Olen jopa hieman pettynyt siitä, että juoksumatoilla hölkyttelevät ihmiset näyttävät ihan tavallisilta virttyneissä t-paidoissaan. Jotenkin kuvittelin törmääväni ruskettuneisiin ja trimmattuihin amerikkalaisiin. Sellaisiin kuin kuntoilulaitteita myyvät miehet ja naiset ovat TV:n ostoskanavalla.

Olen valinnut salin sillä perusteella, että siellä on pilatestunti.
Ensimmäisellä tunnilla yllätyn iloisesti. Tunti on kunnon klassista pilatesta ja opettaja vaikuttaa hyvältä. Liikkeet ovat samoja kuin Suomessa ja tutut liikeradat löytyvät nopeasti. Sisään- ja uloshengityksen tahdissa vahvistamme syviä vatsalihaksiamme. Kuten kotonakin, osallistujia on kaikista ikäryhmistä.

Nopeasti huomaan, että lihakseni ovat ilmeisesti jääneet Suomeen. Kolmessa kuukaudessa lihasvoima on huvennut olemattomiin ja jalkani tutisevat kuin vanhuksella. Siitä huolimatta liikkuminen tuntuu mahtavalta. Makaamme selällämme ja venytämme jalkoja kohti kattoa. Opettaja pyytää meitä tarkastamaan peilistä asentomme. Näen, että vain minun varpaani ovat ilmassa, kun muut ojentelevat käsiiään. Hups, olen ilmeisesti ymmärtänyt ohjeet pikkuisen eri tavalla.

Lopputunnin vilkuilen muita silmäkulmastani. Englanninkielinen pilates-sanastoni ei taida olla ihan hallussa. Opettaja tulee viereeni neuvomaan. Ystävällistä, vaikkakaan en ymmäräkään puoliakaan. Hymyilen ja nyökyttelen kuitenkin kuuliaisesti.

Tunti päättyy ja seuraan muita naisia pukuhuoneeseen. Olen saanut suomalaisilta ystäviltäni opastusta amerikkalaiseen peseytymiskulttuuriin, mutta silti tarkkailen hetken tilannetta sivusta. Koska alastomuus on tabu, liikutaan pukuhuoneessa pyyhe ympärillä. Yksityisyyden varmistamiseksi myös suihkukaapeissa on ovet. Näyttää kuitenkin siltä, että suhtautuminen on hyvin yksilökohtaista. Toiset naiset ovat tarkempia ja toiset eivät niinkään välitä. En siis ota paineita.

Kuntosalin valintaan vaikutti pilateksen lisäksi toinenkin asia, joka melkeimpä vauhditti liittymistäni eniten. Salilla nimittäin on kauan kaipaamani ja haaveilemani SAUNA. Saunassa ei ole muita ja istun lauteilla lähes hartauden vallitessa, pyyhe ympärillä tietenkin. Mitä siitä, että lämpöä ei ole kuin 70 astetta ja mitä siitä, että vettä ei heitetä kiukaalle. Sauna on kuitenkin sauna ja se tuoksuu ja tuntuu lähes oikealta. Ja jos vähän pinnistän, voin melkein kuvitella olevani kotona, Suomessa.