Puhtaat valkeat lakanat

Olin jo jonkin aikaa tuijotellut olohuoneemme ikkunoita ja pohtinut minkälaiset verhot niihin sopisivat. Olin selaillut amerikkalaisen verkkokaupan tarjontaa ja yrittänyt löytää sopivia valtavasta valmisverhovalikoimasta. Lopulta ryhdistäydyin ja kävin ostamassa paikallisesta Anttilasta edulliset harmaat ja valkoiset valmisverhot.

Ripustin verhot illalla paikoilleen ja nyt aamupäivän valossa yritän miettiä, kummat niistä ovat paremmat. Olen juuri arvioimassa niitä, kun uusi suomalainen ystäväni tulee piipahtamaan. Hän huomaa uudet verhot heti. Hän pitää valkoisesta väristä ja on kadehdittavan varma mielipiteissään. Hän ehdottaa kohteliaasti, että minun kannattaisi ehkä hakea Ikeasta edulliset valkoiset puuvillaverhot, kun nämä amerikkalaiset ovat lähes aina tekokuitua. Hän lähtee iloisesti vilkuttaen jatkamaan matkaansa. Jään tuijottamaan verhoja, jotka tosiaan alkoivat juuri näyttämään aivan polyesteriverhoilta.

Seuraavana päivänä käyn taas verho-ostoksilla. Tällä kertaa ostan valkoiset puuvillaverhot paikallisesta Pentikistä. Ne eivät laskeudu niin kauniisti, mutta eivät taatusti ole polyesteriä. Ripustan verhot olohuoneen toiseen ikkunaan ja istun keskelle huonetta tekemään tärkeää arviointia: harmaat vai valkoiset.

Mieheni kävelee olohuoneen läpi matkallaan ulos. Eikös nuo valkoiset näytä ihan lakanoilta, hän huikkaa huolettomasti ohi mennessään. Jään tuijottamaan hänen peräänsä mykistyneenä. Painan pääni käsiini ja yritän käsittää miksi tämä on niin vaikeaa. Eräs entinen esimieheni olisi jo muistuttanut, että kun ihmisillä on liikaa aikaa, he keskittyvät epäolennaiseen.

Ehkä kuitenkin kyse onkin jostain muusta. Olen aina pitänyt sisustamisesta ja tavallisesti minulla on aika selkeä käsitys siitä mistä pidän ja mitä kannattaa ostaa. Sisustamisessa olen aina ollut harkitseva kuluttaja. Mietin huolella, ostan yleensä kotimaista ja laadukasta. Säästän, kunnes minulla on varaa ostaa mieleiseni. Huonekaluista ja kodinkoneista etsin pitkäaikaisia kumppanuuksia, joille kertyy tunnearvoa. Useat huonekaluistamme on tilattu suomalaisilta puusepiltä tai entisöity vanhoista. Suomen kotimme verhot olivat mittatilaustyötä ja vielä usean vuoden jälkeenkin olin niihin tyytyväinen.

Ehkä kyse ei ole ollenkaan näistä verhoista, vaan siitä, että olen hukannut oman kuluttajaidentiteettini. Verhot ovat vain jäävuoren huippu siitä tavaramäärästä, joka kotiimme pitää hankkia nopeasti, halvalla ja tilapäisyyden periaatteella. Kun eurooppalaiset sähkölaitteet eivät täällä toimi kunnolla, lähes kaikki kodinkoneet on pakko uusia. Lisäksi tarvitaan lukuisia muita välttämättömiä hankintoja.

Vai voisinko elää ilman sitä kaikkea mihin olen tottunut? Voisinko pelottomasti luopua nyt, kun siihen olisi hyvä mahdollisuus? Ajatus on houkuttava, mutta mutta se ei ole realistinen. Tiedän, että haluan säilyttää vanhan mukavuustason ja ympäröidä itseni niillä tottumuksilla, joihin olen kiintynyt. Samalla ymmärrän, että en kuitenkaan ole valmis luopumaan niistä kulutusperiaatteista, jotka ovat minulle tärkeitä.

Nousen ylös ja irrotan harmaat polyesteriverhot. Päätän pitää valkoiset puuvillaiset. Lupaan itselleni, että vien ne Suomeen ja keksin niille siellä uuden elämän, vaikka sitten perheemme lakanoina.

Koulutiellä paikalliseen tapaan

Kiiruhdan kohti koulua. Matka on enemmän ja vähemmän jyrkkää ylämäkeä. Puuskutan ja hengästyn. Olen taas lähtenyt viimetipassa. Koululle päästyäni huomaan helpotuksekseni olevani ajoissa. Koulun edessä on käynnissä jokapäiväinen autoralli ja piha on täynnä lapsia hakevia vanhempia ja hoitajia.

Seison muiden vanhempien joukossa ja odottelen kuopusta. Vanhemmat, pääasiassa äidit, vaihtavat kuulumisia. Hymyilen ja nyökkäilen sinne ja tänne, vaikka en tunne vielä ketään. Se kuuluu hyviin tapoihin. Hetken kuluttua piha täyttyy metelistä, kun lapset purkautuvat luokka kerrallaan opettajan johdolla ulos. Sieltä saapuu myös oma lapseni.

Hän ei vaikuta väsyneeltä, vaikka päivä on ollut pitkä. Päinvastoin. Hän hyppelee vierelläni, suu ja kädet käyvät koko matkan kotiin asti. Matka sinne on alamäkeä ja talot tien varrella ovat suoraan kuin amerikkalaisesta tv-sarjasta. Vaikka ilma on keväisen aurinkoinen, taloissa on vielä joulukoristeet. Olemme löytäneet oikopolun, joten matka on hieman lyhyempi tänään. Oikaisemme pihojen poikki kotiin.

Kotiin päästyämme syömme heti välipalaa. Hänellä on karmiva nälkä, sillä kunnon kouluruokaa ei täällä saa. Koulusta saa kyllä ostaa pizzaa tai nugetteja, mutta suurin osa lapsista syö omia eväitään. Ruokailussa ei opettajia näy, vaan vanhemmat toimivat vuoroillaan valvojina. Kaipaan suomalaisen koulun huoletonta ja terveellistä ruokailua.

Sen sijaan en kaipaa niitä pitkiä iltapäiviä, jotka koululaiseni vietti yksinään kavereittensa kanssa. Kun koulu päättyi viime syksynä useana päivänä jo klo 12, oli vanhempien kotiin tuloon pitkä aika. Viisi tuntia, jonka aikana eivät päteneet vanhempien eivätkä koulun säännöt. Se oli aikaa, jossa pelattiin vahvimpien ehdoilla. Kiusaustapauksia ratkottiin useamman kerran.

Täällä ei tule kuuloonkaan, että yhdeksänvuotias viettäisi niin pitkiä aikoja ilman aikuisen seuraa. Koulupäivä itsessään on jo pidempi kuin Suomessa. Se alkaa joka päivä kello 8.45 ja päättyy kello 15.15. Lisäksi koulun päätteeksi on tarjolla maksullista kerhotoimintaa, jolla helpotetaan työssäkäyvien elämää. Silti monissa perheissä toinen vanhemmista on kotona, tekee osa-aikatyötä tai sitten perheeseen on palkattu hoitaja. Perheen ja työn yhdistäminen ei täällä ole helppoa.

Paikalliseen tapaan vien ja haen poikani päivittäin. Yllätyksekseni hän ei ole protestoinut menetettyä vapauttaan, ei pitkää koulupäivää eikä äidin kotona oloa. Hassua, mutta kaikista muutoksista huolimatta hän vaikuttaa jopa tyytyväisemmältä ja tasapainoisemmalta kuin ennen. Tuntuu kuin hän nauttisi siitä turvallisuudesta, jota aikuisen jatkuva läsnäolo hänelle antaa.

Poikani kiittää välipalasta ja pinkaisee yläkertaan huoneeseensa. Hän pelaa hetken jääkiekkopeliään ennen kuin alamme tehdä yhdessä läksyjä. Otan kupin kahvia ja tunnen ilon häivähdyksen. Olen onnellinen, että sain tämän mahdollisuuden ottaa osaa lapseni tähän elämänvaiheeseen. Hän on vielä pieni ja tarvitsee aikuista.

Paremman elämän toivossa

Olemme odottaneet sosiaaliturvatunnuksiamme jo toista viikkoa. Odottavan aika on pitkä, sillä ilman numeroita emme saa vakuutuksia, emme ostaa autoa tai edes palkkaa ei makseta.

Rohkaisen mieleni ja päätän soittaa asiaamme hoitavalle viranomaiselle. Ehkä he voivat kertoa väliaikatietoja. Virkailija, joka vastaa puhelimeen, ei pidä työstään. Hän on epäkohtelias, eikä halua auttaa. Yritän sinnikkäästi jatkaa, mutta hän lyö luurin korvaani. Mahtavaa palvelua!

Kiukustuneena menen alakertaan valittamaan saamastani epäoikeudenmukaisesta kohtelusta maalarillemme, joka viimeistelee juuri olohuoneemme seiniä. Kysyn häneltä, ovatko nämä virkailijat aina yhtä tylyjä. Maalarimme mukaan epäystävällisyys on heidän tavaramerkkinsä. Hänen mielestään olen kuitenkin onnellisemmassa asemassa, kun tulen Euroopasta. Muualta tuleville maahantuloprosessit ovat vielä vaikeampia. Hänen mielestään se on oikeastaan aika älytöntä, sillä vierastyövoima kannattelee tällä hetkellä pitkälti Yhdysvaltojen taloutta.

Maalarillamme on oma maalausyritys, jolla hän työllistää itsensä lisäksi kaksi veljeään ja sisarensa miehen. Hän on tullut perheineen Mexicosta Yhdysvaltoihin 1990-luvulla. Alku oli ollut todella hankalaa, sillä kukaan heistä ei puhunut lainkaan englantia. Amerikkalaisten suhtautumisessa olisi ollut myös parantamisen varaa.

Nyt kaikki on kuitenkin hyvin ja koko suku on koolla. Täällä asuvat niin sisaret kuin vanhemmatkin. Maalarimme veljineen haaveilee kuitenkin paluusta Mexicoon. Sydän on kotimaassa ja tulevaisuudessa he haluaisivat perustaa farmin, jollaisella ovat kasvaneet. Puhumme siitä jatkuvasti kotona, hän naurahtaa.

Maalarimme on tullut Amerikkaan paremman elämän toivossa. Hän haluaa vaurastua, jotta voi kotimaassaan tarjota perheelleen paremmat lähtökohdat. Paluu ei tule kuitenkaan olemaan perhekeskeiselle mexicolaiselle helppo, sillä lapset ovat jo amerikkalaistuneet. He ovat kasvaneet Yhdysvalloissa, eivätkä halua muuttaa takaisin. He edes pidä mexicolaisesta ruuasta, maalarimme toteaa.

Yhdysvallat ovat täynnä näitä tarinoita. Erilaisia syitä jättää kotimaa ja kaikki tuttu ja turvallinen. Meille suomalaisille lähdön syy harvemmin juontaa juurensa suoraan taloudellisista lähtökohdista. Elintason nostamisen sijasta haaveilemme henkisen pääoman kasvattamisesta. Haluamme uusia kokemuksia ja oppia toisesta kulttuurista, vieraasta kielestä, ihmisistä ja kansainvälisyydestä.

Toisaalta kuitenkin, ehkä näitä taitoja juuri tarvitaan tulevaisuudessa enemmän kuin ennen. Ehkä sittenkin lähtömme syyt ovat perimmiltään samat: haluamme tarjota perheellemme paremmat lähtökohdat selviytyä elämässä.

Naapurista päivää

Olemme ehtineet olla talossamme noin pari päivää, kun ovikello soi ensimmäisen kerran. Oven takana seisoo charmantisti harmaantunut herra, joka esittelee itsensä naapuriksemme, siitä tien ensimmäisestä talosta vasemmalla.

Nimi kuulostaa tutulta ja hetken mietittyäni muistankin, että hän on paikallinen kuuluisuus. Hän on juuri SE herra K, joka on kirjoittanut kylämme, jo vuonna 1899 perustetun Golf Glubin historian. Herra K. toivottaa meidät lämpimästi tervetulleeksi. Hän viivähtää eteisessä hetkisen ja antaa nipun paikallisesitteitä. Lähtiessään hän muistuttaa, että jos on mitään missä hän voi auttaa, älkää epäröikö pyytää apua.

Hämmentyneenä jäämme mieheni kanssa seisomaan oven taakse. Olipas ystävällistä, toteamme yhteen ääneen. Ei kuitenkaan kestä kauaa, kun pimeän pohjolan kovettama kyyninen luonteeni puskee pintaan. Tarkastuskäynti, totean. Haluaa vain varmistaa, että naapuriin ei ole muuttanut epäilyttäviä henkilöitä, mutisen.

Omista epäilyistäni huolimatta naapurin vierailu ilahduttaa. On mukavaa kuvitella herra K. kirjoituspöytänsä taakse tekemään tutkimustyötä lähialueen historiallisista kohteista.

Myöhemmin iltapäivällä ovikello soi taas. Tällä kertaa oven takana ovat naapurit tien toisesta talosta vasemmalta, herra ja rouva F. Ennestään tiedämmekin, että he ovat tee se itse -pariskunta. Asuinalueen tavoista poiketen he luovat itse lumet ja tekevät puutarhatyöt. Myös he muistuttavat moneen kertaan, että jos on mitään missä he voivat auttaa, niin he auttavat mielellään.

Vien heiltä saadut kukat ja itse tehdyt piparit keittiöön. Nyt myös lapset ovat kummissaan. Ovatko he leiponeet nämä meille? Lapset eivät ole kyynisiä vaan vain aidosti ilahtuneita uusien naapureiden ystävällisyydestä. Ei mene kauaakaan, kun piparit on tuhottu. Kukka-asetelma on kaunis ja mukavaa ajatella, että tee se itse -naapurini eivät pidä minua kummallisena, jos tulevaisuudessa itsekin puuhastelen pihallamme.

Illalla kerron täkäläiselle suomalaiselle ystävälleni vierailuista. Esitän epäilyni siitä, että kyseessä on vain rituaali, joka tulee täkäläisten normien mukaan toteuttaa. Hän tyrmää ajatukseni täysin. Hänen mukaansa ei ole ollenkaan sanottua, että naapurit tulevat täällä esittäytymään. Me olemme vain onnekkaita ja meidän pitäisi olla iloisia siitä, että olemme saaneet niin mukavia ja ystävällisiä ihmisiä naapuriksemme.

Lopetan puhelun lievän syyllisyyden vallassa. Miksi olin heti valmis epäilemään ystävällisten eleiden aitoutta? Jään miettimiään, että onko avuliaisuus ja kohteliaisuus vieraita ihmisiä kohtaan niin harvinaista, että se tuntuu teeskentelyltä?

Koulun aloittaminen Yhdysvalloissa ei käy tuosta vain

Koulun aloittamiseen ei riitä, että soittaa koulun kansliaan ja kertoo, että hei, olemme muuttaneet ja tulossa. Ensinnäkin kouluviranomaisille pitää todistaa, että todellakin asuu alueella. Tarvitaan koululupa ja lisäksi lääkärintodistus, joka todistaa, että lapset ovat rokotettuja ja terveitä.

Niinpä aloitamme ensimmäisen päivämme uudessa kotikylässämme lääkärin käynnillä. Ajat on varattu lääkäreille, joilla on suomalaisten muuttajien piireissä jo hyvä maine. Oleellista on, että he ymmärtävät eurooppalaisia rokotuskäytäntöjä. Amerikkalaiseen tapaan tyttöjen aika on naislääkärille ja pojan mieslääkärille.

Saavumme tyttöjen kanssa hyvissä ajoin paikalle. Suomalaisiin lääkäriasemiin verrattuna paikka on pieni ja kulunut. Se ei taida täyttää suomalaisten lääkäriketjujen ulkoisia laatuvaatimuksia. Odotushuone on täynnä vanhempia lapsineen. Hetken odottelun jälkeen meidät ohjataan pieneen hoitohuoneeseen, joka on liioittelematta siivouskomeron kokoinen. Mahdumme tyttöjen kanssa seisomaan siellä vain jonossa. Tyttöjä naurattaa valkoiset paperikaavut, jotka puetaan alusvaatteiden päälle tarkastusta varten. Saamme ensimakua amerikkalaisesta häveliäisyydestä.

Ensin hoitaja mittaa tytöt, sitten lääkäri tarkastaa heidät ja lopuksi taas hoitaja ottaa tarvittavat kokeet. Kaikki tapahtuu kätevästi samassa pienessä huoneessa. Tässä lääkärikeskuksessa lääkäri ja hoitaja tulevat potilaan luokse. Tuntuu mukavalta, kun he jututtavat lapsia, kyselevät kuulumisia ja ihmettelivät hassua suomen kieltä. Vaatimattomat puitteet korvautuvat nopeasti ihmisläheisellä otteella.

Lapset ovat terveitä ja Suomesta saadut rokotustodistukset kelpaavat. Myös selitykset siitä, miksi lapsia ei ole rokotettu vesirokkoa vastaan hyväksytään. Tärkein on saavutettu ja lääkäri allekirjoittaa todistuksen koulua varten.
Lähtiessä meiltä kysytään jälleen vakuutusyhtiömme nimeä ja sopimuksemme numeroa. Kolmannen kerran selitän, että emme ole saaneet vielä vakuutusta, sillä meillä ei ole vielä henkilötunnuksia. Olen huomaavinani hoitajan silmissä osanottavan katseen. Kassalla ymmärrän hyvin miksi, sillä poistun lääkäriasemalta toista tuhatta köyhempänä.

Ulkona on pieni pakkanen ja aurinko paistaa kirkkaasti. Äkillisestä köyhtymisestä huolimatta olen iloinen ja helpottunut. Laitan siniset käsinkirjoitetut todistukset visusti talteen laukkuuni. Kotiin päin kävellessämme en voi olla ajattelematta niitä muuttajia, jotka jäävät vakuutuksen, mutta myös yksityisen terveydenhuollon ulkopuolelle. Heidän lastensa koulutien aloitus täällä on varmasti paljon mutkikkaampaa. Toivotankin Obamalle kaikkea onnea maan terveydenhuollon uudistamisessa.