Sisältä hauras

Sunnuntai-iltana puhelin soi. Mieheni vastaa siihen ja kuuntelee viestin vakavana. Kyseessä on High Schoolin nauhoitettu tiedote. Tällä kertaa rehtori ei muistuta vanhempainillasta eikä muuttuneista koulun aikatauluista. Hänellä on paljon surullisempaa asiaa. Viikonloppuna eräs koulun oppilaista on kuollut. Meitä vanhempia kehotetaan puhumaan asiasta etukäteen lastemme kanssa.

Tyttäremme ovat jo kuulleet uutisen facebookissa. He vaikuttavat järkyttyneiltä, vaikka eivät tyttöä tunteneetkaan. Mieleeni nousee useita mahdollisia kuolinsyitä, joista auto-onnettomuus on täällä yleisin.

Illalla toinen tyttäristäni kertoo, että heidän ikäisensä 15 -vuotias tyttö on tehnyt itsemurhan. Se käy ilmi facebookiin perustetun muistoryhmän kirjoituksista. Tytöt epäilevät syyksi koulukiusaamista.

Lasten mentyä nukkumaan mietimme mieheni kanssa, että mitä se tarkoittaa koulussamme, jos huhut pitävät paikkaansa. Viimeaikaiset itsemurhaan johtaneet kiusaamistapaukset ovat saaneet valtavasti huomiota mediassa. Tapausten oikeustutkinta on ulottunut kiusaajista koulun viranomaisiin.

Seuraavana päivän kuitenkin selviää, että teon syyt ovat jossain muualla. Tyttö on ollut koulussa suosittu ja aina iloinen. Hänen tekonsa on tullut ystäville ja perheelle yllätyksenä.

Keittiössä välipalaa syövä tyttäreni ei halua puhua asiasta enempää ja vaikuttaa olevansa kunnossa. Samoin sanoo tytöistä vanhempi. Hän hymyilee ja jatkaa tyynesti läksyjensä tekemistä huoneessaan. He ovat puhuneet asiasta jo koulussa.

Tytön kohtalo on vain yksi monesta, sillä nuorten itsemurhien määrä on Yhdysvalloissa nousussa. Se on jo kolmanneksi yleisin nuorten kuolinsyy. Hälyttävää on myös se, että tekijät ovat yhä nuorempia, jopa vain 10 -vuotiaita.

Illalla en saa unta. Tapaus on järkyttänyt minua. Ajattelen tyttöä, hänen perhettään ja ystäviään. Minun on vaikea ymmärtää sitä, että kukaan ei aavistanut mitään. Tunnemmeko niin huonosti oman lapsemme? Näenkö itse lapseni kokonaan vai katsonko vain pinnalle? Huomaanko ajoissa, jos hän onkin sisältään hauras?

Minua pelottaa.

Herkkusuiden sukua

Selkä särkee ja niskaa kolottaa. Olen kirjoittanut projektityöni loppuyhteenvetoa koko aamupäivän, eikä työtuolini taida olla aivan ihanteellinen. On pakko nousta jaloittelemaan ja keittämään kahva.

Keittiön pöydälle on unohtunut lasten puoliksi syöty suklaalevy. Toivottuja Suomen tuliaisia sukulaiselta. Suklaan ihana tuoksu leijailee nenääni. Siitä huolimatta katson suklaata viileän rauhallisesti ja nostan sen kaappiin. Se ei ole minua varten.

Olen ollut yli vuoden syömättä karkkia. Ennen söin sitä paljon, aivan liikaa. Lasten mentyä nukkumaan karkkipussi rapsahti auki lähes varmasti. Olen herkkusuiden sukua ja erityisesti karkit ovat aina olleet heikkouteni.

Erään makeantäyteisen illan ja huonosti nukutun yön jälkeen minun oli pakko katsoa totuutta silmiin ja sanoa se ääneen: Nimeni on Laura ja olen karkkiholisti.

Tiesin, että en voi enää jatkaa näin, eikä kultaista keskitietä ole tarjolla. On vain täydellisen kieltäytymisen kivinen polku ja sillä polulla olen edelleen.

Onneksi täällä Yhdysvalloissa karkista kieltäytyminen ei ole yhtä vaikeaa kuin Suomessa. Karkkivalikoima on kaupoissa vain murto-osan siitä mitä kotimaassa ja lasten mukaan karkit eivät edes maistu hyvälle.

Esimmäisillä kauppareissuilla hain jopa myyjän paikalle etsimään lapsille karkkihyllyä, kun en voinut uskoa, että valikoima on niin mitätön. Kesän Suomi-vierailun jälkeen kiinnitin myös huomiota siihen, että täällä televisiosta ei tule karkkimainoksia jatkuvalla syötöllä kuten Suomessa.

Vaikka alku oli vaikeaa, niin jo ensimmäisten kuukausien aikana oloni tuntui paremmalta. Kaupanpäällisiksi myös paino putosi muutamalla kilolla. Kun sokerin syönti väheni radikaalisti, monet ruokavaliooni kuuluneet asiat alkoivat maistua liian makealta ja jäivät vähitellen pois tai korvautuivat toisilla tuotteilla. Yllättäen karkkilakko sysäsi minut terveellisempien ruokatottumusten tielle.

Ei silti, etteikö täällä ole herkkuja tarjolla. Vaikka karkkivalikoimat ovat onnettomat, niin muita houkutuksia kyllä löytyy. Muffiinit, piparit, jäätelöt ja kakut poikineen notkuvat kaupan hyllyillä. Enkä minä niistä halua kieltäytyäkään. Kyllähän itsensä kiusaamisessa täytyy joku kohtuus olla.

Kahvipannun merkkiääni kertoo, että kahvi on valmista. Etsin kaapista isoimman kupin, jonka löydän. Edessä on vielä monen tunnin uurastus. Avaan keittiökaapin oven ja kurkistelen sisälle toiveikkaana. Olisiko siellä ehkä vielä jäljellä lasten eilen leipomia suklaakeksejä?