sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Ilo jää

On sunnuntai-ilta ja kodissamme on yllättävän hiljaista. Muu perhe on hajaantunut kukin omiin puuhiinsa. Työhuoneesta kantautuu pelaamisen ääniä, kun taas yläkerrassa selvästi skypetetään Amerikan kavereiden kanssa.

Silitän paitaa hitaasti, sillä haluan hetken olla yksin ajatusteni kanssa. Nyt se sitten tapahtuu. Pitkä sapattivapaani päättyy ja huomenna aloitan uudessa työpaikassa. Jännityksen herättämät perhoset lepattelevat vatsassani ja olo on ristiriitainen, yhtäaikaa sekä haikea että iloinen.

Samalta on tuntunut myös paluu Suomeen. Takana oleva Amerikan reissu oli upea kokemus, mutta Suomeen paluu on ollut hienoa sekin. Välillä tuntuu, että emme ole poissa olleetkaan. Toisinaan taas ikävä nostaa kyyneleet silmiin.

Monet ovat kysyneet, että mitä jäin erityisesti Amerikasta kaipaamaan. Siihen on yllättävän hankala vastata, sillä monet kaipaamani asiat eivät ole konkreettisia ja niitä on vaikea pukea sanoiksi.

Ne ovat välähdyksiä, tunnelmia, valoja, värejä ja tuoksuja. Kaipaus on sekoitus pikkukaupunkimme kauneutta, aurinkoista säätä, uusia ystäviä, ulkosuomalaisten yhteisöllisyyttä, ihmisten kohteliaisuutta, Manhattanin sykettä ja sitä tunnetta, että kaikki on uutta ja mahdollista.

Kaipaus on myös monia arkisia asioita, kuten syksyisiä kurpitsoita, cup cake -leivonnaisia, ostoskeskusten tilavia parkkiruutuja, valtateiden selkeitä exit-kylttejä, ja sitä, että vihanneksia ei tarvitse itse punnita ruokakaupassa.

Ripustan silitetyn paidan odottamaan aamua. Nappaan keittiöstä mukaani iltapalaa, istahdan olohuoneen sohvalle ja avaan läppärini. On aika kirjoittaa tämän blogin viimeinen merkintä ja päättää se kiitoksiin.

Tuhannet kiitos kaikille teille, jotka olette seuranneet Muuttomatkalla-blogiani. Ilman teidän kannustustanne en olisi ehkä koskaan löytänyt tätä uutta rakkautta kirjoittamiseen. Vaikka tämä blogi päättyykin, niin kirjoittamisen ilo jää.

Kiitos ja kaikkea hyvää!
 
Laura