perjantai 26. maaliskuuta 2010

Laulun lumous

Istumme koko perhe ahtaassa ja kuumassa koulun auditoriossa. Ulkona sataa kaatamalla ja sisälläkin on kosteaa. Odotamme nuoremman tyttäremme koulun kuorojen kevätkonsertin alkamista.

Tyttäremme on laulanut aina. Hän aloitti melkeinpä ennen kuin oppi puhumaan. Välillä olen kuunnellut laulun loilotusta jopa melkein hermostumiseen asti. Hän on kuitenkin aina laulanut vain kotona ja varsinkin vanhempana vältellyt kaikkia julkisia esiintymistilanteita. Nyt hän yllätykseksemme ja iloksemme ilmoittautui uuden koulunsa kahdeksasluokkalaisten kuoroon.

Kuorokonsertin aloittaa kuudesluokkalaisten kuoro. He näyttävät jotenkin niin pieniltä ja liikuttavilta. Tytöt ovat pukeutuneet parhaimpiinsa ja myös pojilla on kauluspaidat ja kravatit kaulassa. Lapsia on lavalla varmasti yli sata, joten vaikuttaa siltä, että kaikki halukkaat otetaan mukaan laulamaan.

Kolmasluokkalainen poikani ihmettelee, mitä kaikki pojat oikein tekevät kuorossa. Hän tuo selkeästi esiin suomalaisen asenteen, jonka mukaan kuorossa laulaminen ei ole ihan cooleinta hommaa.

Esitys alkaa ja yllätyn sen tasosta. Lapset laulavat hienosti ja kappaleet on valittu kunnianhimoisesti. Kukaan ei näytä tylsistyneeltä, vaan lapsilla näyttää olevan todella hauskaa lavalla. Myös musiikinopettaja on silminnähden innostunut ja kehuu lapsia vuolaasti.

Kuoroesitykset jatkuvat seitsemäsluokkalaisten kuorolla ja sitten viimein lavalle marssivat kahdeksasluokkalaiset. Huomaan, että tytärtäni jännittää. Hän johdattaa koko joukkuetta korokkeelle.

Ja sitten esitys alkaa. Näen kuinka murrosikäinen tyttäreni oikaisee ryhtinsä ja alkaa laulaa. Hän näyttää kauniilta ja onnelliselta. Hänen kasvonsa säteilevät ja hän hymyilee laulaessaan. On kuin kaikki huolet ja murheet pyyhkiytyisivät hänen mielestään. Puren huultani ja räpyttelen silmiäni liikutuksesta. Juuri nyt edessäni seisoo toistaa sataa elämäniloa hehkuvaa nuorta.

Kun katson heitä, muistan taas miten tärkeää luovuus on. Voi kuinka toivoisin, että jokainen nuori löytäisi oman kanavansa ilmaista itseään. Kuinka hienolta se tuntuukaan, kun kynä paperilla lähtee lentoon, kun tanssiaskeleet osuvat kohdalleen tai kun bändi vihdoin löytää yhteisen sävelen. Etenkin nämä teini-iän tunnemyrskyissä kamppailevat lapset tarvitsevat onnistumisen tunteita. Voi kuinka toivoisin, että itse osaisin paremmin auttaa ja kannustaa.

Konsertti päättyy valtaviin aplodeihin. Siirryymme koulun aulaan odottamaan esiintyjiä. Iloinen nauru ja puheensorina täyttää tilan. Tyttäreni juoksee aulan poikki ja kapsahtaa kaulaani. En haluaisi päästää irti. Nämä hetket ovat aarteita.

tiistai 16. maaliskuuta 2010

Ei arkea ilman sähköä

Lököttelen sohvalla rennossa lauantai-illan vietossa. Katsomme videolta juuri sellaista perheholmöilyä, joka naurattaa erityisesti yhdeksänvuotiasta poikaamme. Elokuva sopii hyvin myös meille vanhemmille, jotka toivumme paikallisen Suomi-säätiön vuosijuhlista. Ulkona ujeltaa tuuli ja sade piskaa ikkunoihin. Sisällä on kuitenkin lämmintä ja kotoisaa.

Ilo loppuu lyhyeen, sillä yhtäkkiä tv-ruutu pimenee. Yläkerrasta kuuluu tyttärien kauhun kiljaisuja, kun myös Internet-yhteys häviää. Myrsky on katkaissut kaapeliyhteyden. Harmittelemme kesken jäänyttä elokuvaa ja uskomme, että yhteys palautuu nopeasti.

Hetken päästä kuitenkin myös valot sammuvat ja tulee täysin pimeää. Onneksi muistan, mihin olen laittanut kesäleireille hankitut otsalamput. Haen ne ja sytytän myös kynttilät. On tunnelmallista ja jännittävääkin. Istumme kynttilän valossa ja kuuntelemme ulkoa kantautuvaa myrskyn ujellusta. Levollisin mielin menemme nukkumaan ja arvelemme sähköjen palautuvan viimeistään aamuun mennessä.

Aamulla meille selviää yöllä riehuneen myrskyn rajuus. Kaatuneita puita on lukematon määrä ja ne ovat katkaisseet lähiteiden liikenteen lähes kokonaan. Sähkömme ovat edelleen poikki ja sähköyhtiön virkailija kertoo meille, että korjaaminen kestää päiviä. Pelkästään lähialueella ilman sähköä on yli 18 000 kotitaloutta. Koulut suljetaan koko kaupungissa.

Pikku hiljaa ymmärrämme, mitä sähköjen puuttumien merkitsee. Lämmin vesi loppuu, lämmitys ei toimi ja talo kylmenee nopeasti. Fiksuimmat ja nopeimmat ovat jo tyhjentäneet lähikaupoista taskulamput ja polttopuut. Meilläkin polttopuita kyllä on, mutta ne ovat tietenkin ulkona ja aivan litimärkiä.

Kaiken lisäksi mieheni äiti on tulossa Suomesta vierailulle. Manaan myrskyn ajoitusta, tämä ei ole reilua anoppia kohtaan. Hän saapuu illalla pimeään ja kylmään taloon. Anoppia naurattaa pipo ja otsalamppu päässä liikkuvat lapsemme, eikä hän missään nimessä halua lähteä hotelliin. Etsin koko perheelle lisäpeittoja ja yritän pitää takassa tulta. Huomaamme, että takkamme on tehty enemmänkin koristeeksi ja lämmittää lähinnä henkisesti. Ulkona sataa edelleen ja kosteus tunkeutuu sisään.

Maanatai-aamuna olen valmis muuttamaan koko porukan hotelliin. Sisällä on lämmintä enää alle 10 astetta. Anoppini jaksaa edelleen olla positiivinen ja valaa meihin talvisodan henkeä. Mieheni lähtee töihin lämmittelemään ja me suuntaamme lähimpään ostoskeskukseen. Kiertelemme kauppoja hartaasti, sillä paluu kylmään taloon ei innosta ketään.

Tiistaina ei enää sada ja keväinen aurinko lämmittää meitä ihanasti. Lähitie avataan jälleen liikenteelle ja olemme odottavan toiveikkaita. Näemme useita korjauspartioita sähköpylväiden kimpussa. Illalla sitten sähköt lopulta palaavat ja lämmityslaite hurahtaa päälle. Olemme niin iloisia ja anoppikin vaikuttaa helpottuneelta. Normaalit ja itsestään selvänä pitämämme asiat tuntuvat juhlalta.

Ymmärrämme, että olemme onnekkaita, sillä elämämme palautuu pian normaaliksi. Luonto näytti meille voimansa, mutta vain pienessä mittakaavassa.

maanantai 8. maaliskuuta 2010

Jos ajat, et ota

Istun mieheni kanssa täpötäyteen ahdetussa autokoulun luokkahuoneessa. Paikalla on noin 30 kaiken ikäistä ja kokoista oppilasta, joilla kaikilla on yksi ja sama kiihkeä toive: saada amerikkalainen ajokortti. Edessä on ensimmäinen osa pakollisesta kahdeksan tunnin Drinking and Driving -kurssista. Kyseessä on osavaltiomme uusi ohjelma, jolla halutaan parantaa liikenneturvallisuutta.

Olen henkisesti varautunut täydelliseen tylsistymiseeen. Katson kaipaavasti ulos ikkunasta. Ulkona paistaa aurinko ja on kevään kaunein viikonloppu.

Opettajamme on keski-ikäinen mies, jolla on ryppyinen paita ja liian pitkä kravatti. Hän aloittaa kurssin ja kehottaa meitä kuuntelemaan tarkasti. Hän haluaa kertoa tärkeimmän opetuksen heti alkuun.

Liikenteessä, kuten elämässä yleensäkään, ei voi muuttaa toisten käyttäytymistä. Voi muuttaa vain omaansa, hän aloittaa ja kehottaa meitä noudattamaan kolmen kohdan sääntöä. Hän vakuuttaa, että sen avulla elämämme laatu parantuu huomattavasti. Sääntö numero yksi: rakastakaa muita ihmisiä. Sääntö numero kaksi: huolehtikaa muista ihmisistä. Ja sääntö numero kolme: tehkää hyviä asioita niillekin, jotka eivät sitä ansaitse. Alatte voida heti paremmin ja saatte rauhan, hän julistaa.

Tuijotan opettajaamme hölmistyneenä ja vaihdan epäuskoisia katseita eturivissä istuvan mieheni kanssa. Tämä ei taidakaan olla ihan tavallista ajo-opetusta. Kurssin edetessä opettajamme vauhti vain kiihtyy. Hän alkaa muistuttaa yhä enemmän brittiläisen tv-komedia Officen omalaatuista päätähteä. Hän nauraa hersyvästi omille vitseilleen, laulaa, ilmeilee ja esittää pieniä kuvaelmia.

Kurssin edetessä kenellekään ei jää epäselväksi, että opettajamme mielestä alkoholi on myrkkyä ja se tulisi kieltää lailla. Hän kysyy meiltä haastavasti, miksi hyväsymme alkoholin myynnin emmekä tee mitään. Emmekö ymmärrä, että ihmiset juovat rakkauden puutteeseen. Edessäni istuva suurikokoinen punakka mies säestää saarnaa rytmikkäästi kannustavilla huudahduksilla.

En enää tiedä, olenko stand up -teatteriesityksessä vai uskonnollisessa herätyskokouksessa. Näen kuinka mieheni hartiat hytkyvät eturivissä. Puren huultani, etten nauraisi ääneen. Ymmärrän, että se olisi paha virhe, sillä kyseessä on kuoleman vakava asia.

Ja sitä se itse asiassa onkin, sillä alkoholi on yksi vakavimmista liikenneonnettomuuksien aiheuttajista Yhdysvalloissa ja erityisen hälyttäviä ovat koko ajan nousussa olevat nuorten liikennekuolleisuusluvut. Tilannetta ei myöskään paranna koko kansan huoleton suhtautuminen humalassa ajamiseen.

Tilanteen vakavuutta todistavat myös traagiset videot, joita katsomme. Onnettomuuksien uhreista ja heidän omaisistaan kertovien tarinoiden on tarkoitus järkyttää ja sen ne tekevätkin. Opettajamme kehottaa meitä itkemään. Kuinka surullista tämä on, hän kysyy ja alkaa itse itkemään. Kyyneleet valuvat pitkin hänen pyöreitä poskiaan. Katson häntä ihmetyksen vallassa, enkä enää tiedä mitä ajatella. Myös vieressäni istuva britti pyörittelee päätään.

Kurssi päättyy kolmen kohdan säännön kertaamiseen. Lausumme säännöt vielä yhdessä ääneen. Lähtiessämme luokasta opettajamme kertoo meille vielä, että voimme ottaa häneen aina yhteyttä missä elämän asiassa tahansa. Kerran opettajanne, aina opettajanne, tämä uskomaton persoona muistuttaa.

Astumme autokoulun ovesta ulos aurinkoon. Nauramme ja puhumme mieheni kanssa yhteen ääneen. Uskomaton yhden miehen show! Olemme samaa mieltä siitä, että tylsäää ei ainakaan ollut.

Autossa hiljenemme kumpikin. Koomisista piirteistä huolimatta kurssi on antanut ajattelun aihetta.