Alkukesä on ollut harvinaisen lämmin ja nyt on suorastaan läkähdyttävä helle. Ilmastointilaitteesta huolimatta yläkerrassa on varmasti 30 astetta lämmintä. Olen juuri ripustamassa pyykkiä, kun kuulen mieheni siskon huutavan alakerran keittiöstä.
- Tulkaa nopeasti katsomaan, mikä täällä terassilla on, hän kehottaa meitä muita.
Valumme kuumuuteen nähden suhteellisen reippaasti alakertaan ikkunan ääreen. Pihalta meitä tuijottaa suuri villikalkkuna. Tyynen rauhallisesti se kakkaa keskelle terassiamme ja sen jälkeen tepastelee ylväästi pihan poikki pensaiden välistä naapurin pihalle. Sitä ei näytä häiritsevän ihmisen tuijotus tai mekastus lainkaan.
Kerron meillä vierailulla olevalle mieheni siskolle, että kalkkuna ei ole ainoa eläin, joka näyttää pitävän pihaa kotinaan. Pihalla hyppelee päivittäin kymmeniä oravia ja pupuja. Nekään eivät pelkää ihmisiä. Eräs orava istui jokin aikaa sitten puutarhapöydällämme nakertamassa käpyä. Se ei edes liikuttanut häntäänsä, kun yritin hätistää sitä kauemmaksi. Ehkä kuvittelin, mutta se näytti katsovan minua väsyneen tympääntyneesti.
Röyhkeitä ovat myös ne oravat, jotka ovat päättäneet, että etupihan kukkapenkkini on niiden ruokavarasto. Lähes joka aamu joudun lakaisemaan multaa kivetykseltä takaisin penkkiin, kun oravat ovat käyneet piilottamassa sinne yöllä saaliinsa.
Pupujen ja oravien lisäksi pihallamme on vieraillut myös peuraperhe. Kerran taas eräs harvinainen kämmenen kokoinen perhonen istahti kuistillemme ja majoittautui sinne lähes viikoksi. Tunnustan, että yritin saada sitä siirtymään, mutta se ei liikahtanutkaan. Lajini edustajana taisin olla sille täysin yhdentekevä.
Kuukausi sitten tiskikoneestamme löytyi pieni maahiiri ja alakerran vierashuoneessa loikki hyppyhämähäkki. Muurahaiset oikaisevat määrätietoisesti poikamme makuuhuoneen läpi. Roskalaatikot taas täytyy pitää autotallissa tai muuten niistä tulee pesukarhujen ravintoloita. Säikähtää ei pidä myöskään kojootteja, joiden on nähty tekevän iltakävelyjä naapurissamme.
Huokaan ja menen ulos siivoamaan kalkkunan jätökset. Mieheni sanoo, että sää on kuin Intiassa, kostea ja kuuma. Heitän kikkareet kukkapenkkiin ja huomaan samalle, että se pitäisi taas kitkeä.
Eläinten lisäksi myös kasvit valtaavat vimmatusti tilaa. Täällä ei todellakaan tarvitse olla huippupuutarhuri saadakseen kasvit menestymään. Enemmän aikaa menee siihen, että yrittää hillitä epätoivottujen lajikkeiden leviämistä. Nurmikko kasvaa silmissä ja rikkaruohoista kasvaa miehen mittaisia.
Tämän läkähdyttävän luonnon elinvoiman keskellä olen viimeaikoina usein ajatellut sitä, kuinka suuren työn takana se on, että ihminen säilyttää raivaamansa reviirin. Erityisesti silloin, kun ilmasto on lämmin tai jopa trooppinen. Tälläkin tiiviisti asutulla omakotitaloalueella luonto täyttää tilan heti, jos ihminen hetkeksikin väistyy.
Mielenkiinnolla odotan sitä, kun kesälomien jälkeen palaamme takaisin kotiin. Ehkä uudet asukkaat ovat jo muuttaneet sisään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti