Kun suomalainen äitikarhu karjahtaa, niin Kanadan vaaralliset mustakarhutkin loikkivat koloihinsa.
- Älkää menkö sinne!
Pienet karhunpentuni eivät kuitenkaan lotkauta korvaansa vaan katoavat peräkanaa lumiseen metsään. Isot hiihtävät edellä ja pienin tulee hihkuen perässä.
Katson toivottomana heidän peräänsä ja nojaan suksisauvoihini. Lumipyry tiivistyy ja näkyvyys heikkenee entisestään. Tarkkailen metsänrajaa ja yritän nähdä, minne pentueeni on joutunut.
Odotellessani ehdin jo huolestua. Onkohan metsässä jyrkänteitä? Miten löydän heidät, jos he eksyvät tai jäävät lumivyöryn alle? Entä mitä maksaakaan laskettelurinteen ulkopuolella katkennut käsi? Mikään amerikkalainen vakuutus ei sitä korvaa.
Katson alas ja näen mieheni suihkivan kaukana edessäni pienenä pisteenä. Häntä eivät huolet paina. Huokaan kadehtien.
Sitten näen kuinka nauravat ja lumen peittävät lapseni syöksyvät takaisin rinteeseen. Lasken heidän peräänsä vain nähdäkseni kuinka he katoavat näkyvistäni taas.
Hissijonossa poikani kertoo innostuneena, kuinka korkealta hän on tällä kertaa hypännyt. Lapseni eivät halua kuulla varoituksen sanaa metsässä vaanivista vaaroista. Tyttäreni katsoo minua vauhdin nostattama puna kasvoillaan.
- Äiti, jos koko ajan huolehdit, sinulla voi olla lainkaan hauskaa.
Totta. Kuinka paljon helpompaa elämä olisikaan, jos lakkaisin huolehtimasta. Hissimatkalla mietin, olenko aina ollut huolehtija vai onko minusta vain lasten myötä kasvanut sellainen.
Muistan kyllä, että lapsena metsäreittien laskeminen oli parasta, eikä niissä silloin ollut mitään huolehtimista.
Mieleeni muistuu erään ystäväni toteamus: Jos alkaa jännittää, saa jännittää koko loppuelämän.
Hissistä avautuvat upeat näköalat. Olemme nousseet pilviverhon yläpuolelle auringon paisteeseen. Kaivan aurinkolasit taskustani ja lähden perheeni perään. Mieheni ja lapseni lykkivät jo kohti merkityn rinteen ulkopuolella odottavia seikkailuita. Kuuluu vain iloista puheensorinaa, kun he suunnittelevat seuraavaa reittiä alas.
Edessämme avautuva rinne on jyrkkä ja lunta on polviin asti. Puren huultani, mutta en sano mitään. Nielaisen huolestuneet sanani.
- Alas vaan, huoleton mieheni huudahtaa.
Hei!
VastaaPoistaOlen Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian opiskelija ja olen tekemässä Pro gradututkimusta ulkosuomalaisten blogikirjoituksista. Päädyin sivustollesi blogilistan kautta hakusanalla ”ulkosuomalainen” ja kysyisinkin olisiko sinun blogiasi mahdollista käyttää osana tutkimukseni aineistoa?
Blogikirjoituksista tarkoituksenani olisi kartoittaa mm. Suomesta muualle muuttaneiden kokemuksia uuteen maahan asettumisesta. Tutkimus ei tule keskittymään yksittäiseen henkilöön ja hänen elämänkulkuunsa, vaan aineistona tulee toimimaan kaikkien luvanantaneiden blogipäiväkirjat (noin 20 blogia). Blogissa mahdollisesti esiintyvät nimet ja kasvokuvat poistetaan aineistosta ennen analyysiä, joten ne eivät tule missään tapauksessa esiintymään mahdollisten tekstilainauksien yhteydessä.
Toivoisin suuresti, että myös sinun blogisi voisi toimia osana tutkimukseni aineistoa. Jotta tutkimuksen teko ei millään tavoin häiritsisi blogikirjoitteluasi, rajaan aineistoksi vain yhteydenottoani edeltävät blogimerkinnät. Olisin hyvin kiitollinen, jos osallistuisit tutkimukseeni vastaamalla sähköpostiosoitteeseeni. Samalla pyytäisin kertomaan haluatko blogiisi viitattavan sen omalla nimellä vai pseudonyymillä.
Vastaan mielelläni kaikkiin tutkimukseeni liittyviin kysymyksiin!
Parhain terveisin, Iris Summanen
issummanen@gmail.com