Keskustelemme englannin kurssilla poliiseista. Keskustelun käynnisti yhden kurssilaisemme kirjoitus kohtaamisesta amerikkalaisen poliisin kanssa.
Huomaan yllättäen olevani ainoa kurssillani, jolla on positiivinen mielikuva ja luottamus kyseisiä viranhaltijoita kohtaan. Yritän vakuuttaa muita siitä, että Suomessa tavallinen kansalainen voi hädän tullen luottaa poliisin apuun. Suomalainen poliisi on rehti ja rehellinen. Muut pyörittelevät päätään. Vieressäni istuva meksikolainen tyttö kertoo, että hänen maassaan poliisi tietää aina vaikeuksia ja on parempi juosta karkuun kuin pyyttää apua.
Myöskään opettajallamme ei ole mitään hyvää sanottavaa amerikkalaisesta poliisista. Hänen mukaansa he ovat vähänkoulutettuja pullistelijoita, joiden hupia on pysäyttää ja pelotella naiskuljettajia. Mitä nuorempi ja vaaleampi kuljettaja on, sitä varmemmin saa poliisit tiellä peräänsä. Tehostaakseen sanojaan hän esittää meille amerikkalaisen poliisin elekieltä. Esitys on huvittava, mutta samalla ajattelen, että opettajamme vain liioittelee ja tuntee jotain salaista antipatiaa poliiseja kohtaan.
Kotona kuitenkin aihe jää vaivaamaan mieltäni ja soitan suomalaiselle ystävälleni. Kysyn häneltä, mitä hän ajattelee poliiseista. Hänellä, kuten minullakin on heistä varsin positiivinen kuva. Pohdimme sen ehkä johtuvan siitä, että meillä on perusluottamus siihen, että suomalainen yhteiskunta ja myös poliisi toimii oikeudenmukaisesti.
Joitain päiviä myöhemmin ajelen uudella autollamme elokuvateatterista kotiin. Kinastelen toisen tyttäreni kanssa radiomusiikin voimakkuudesta. IPodin kuulokket korvilla kasvanut lapseni ei voi ymmärtää, että kova musiikki voi haitata keskittymistä.
Keskustelumme on juuri muuttumassa astetta kovaäänisemmäksi, kun huomaan poliisiauton takanani. Auto laittaa kattovilkut päälle ja amerikkalaisia sarjoja tarpeeksi seuranneena ymmärrän pysähtyä tien reunaan.
Nuorehko poliisi kävelee määrätitoisesti autoni viereeni. Muistan opettajamme sanat amerikkalaista poliiseista ja tunnen oleni lievästi epämukavaksi. Samalla mietin kuumeisesti, mitä tein väärin.
Poliisi kertoo, että ajoin juuri stop-merkin ohi pysähtymättä. Hän pyytää ajokorttini nähtäväkseen. Annan hänelle suomalaisen ajokortin. Se ei kelpaa hänelle alkuunkaan. Yritän selittää, että olen suomalainen ja minulla ei ole vielä amerikkalaista korttia. Myöskään selitys ei kelpaa tälle poliisille. Tyttäreni yrittää tukea minua, mutta poliisin tuima katse saa hänet sulkemaan suunsa salamannopeasti.
Poliisi pitää minulle pitkän saarnan ilman ajokorttia ajamisesta.
- Tällä kertaa olen ystävällinen ja päästän teidät lähtemään. Kun poliisi pysäyttää teidät moottoritiellä, ei kannata odottaa yhtä reilua kohtelua. Ymmärrättekö, hän kysyy tiukasti. Ymmärrän ja ymmärrän myös olla nöyrä ja katuva. Kiitän hänen ystävällisyyttään hartaasti. Leppyneenä poliisi palaa autonosa ja lähtee. Käteni vapisevat hieman, kun ajamme kotiin helpottuneina ja täydellisen hiljaisuuden vallitessa.
Kotona pohdiskelen, että onkohan opettajamme oikeassa. Oliko poliisista vain hauskaa hieman pelotella meitä? Mielikuvani poliiseista saattaa olla kovinkin erilainen, kun joskus palaamme täältä kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti