Koulunpenkille jälleen

Herään aamulla ennen kellon soittoa. Perhoset lepattelevat vatsassani. Aloitan tänään englannin kielen opinnot paikallisessa yliopistossa.

Kurssi on ulkomaalaisille opiskelijoille suunnattu kirjoittamisen ja keskustelun kurssi. Oppilaat valitttiin tasokokeen perusteella ja imoittautumisen yhteydessä kyseltiin myös motivaatiota.

Tämä on kunnianhimoista yliopisto-opetusta, tämä ei ole keskustelukerho, kotitöitä tulee paljon ja poissaoloja ei sallita, opetusohjelman rehtori sanoi minulle tiukasti pari viikkoa aikaisemmin. Ei ole siis ihmekään, että paluu koulun penkille, vaikkakin vain kahtena päivänä viikossa, jännittää.

Aamulla on satanut kaksi senttiä lunta ja liikenne on aivan sekaisin. Liukastelen vuokra-automme luotettavilla jokasään renkailla yliopistolle. Rakennus näyttää ulospäin modernilta ja uudelta.

Sisällä rakennuksessa meidät ohjataan luokkaamme, joka ei ole enää hieno vaan ikkunaton pieni huone. Meitä on paikalla noin parikymmentä. Seisoskelemme seinän vierillä ja katselemme toisiamme salaa uteliaasti. Nopeasti havaitsen, että olen kurssini seniori. Tunnen oloni vanhaksi ja vaivautuneeksi.

Suurin osa muista opiskelijoista on au paireja, jotka ovat tulleet eri puoleta maailmaa hakemaan uusia kokemuksia. Myös opettajamme juuret ovat Amerikan ulkopuolelta. Hänen äitinsä on italialainen ja isänsä irlantilainen. Hän noin viisikymmentävuotias mies, joka koko ulkoisella olemuksellaan haluaa viestittää olevansa muutakin kuin yliopiston englannin opettaja. Pitkä ponihäntä ja korvakoru saavat hänet näyttämään ennemminkin suomalaisen hevibändin laulajalta kuin opettajalta.

Hän on myös selkeästi perinyt vanhemmiltaan italialais-irlantilaisen tempperamentin. Ensimmäinen tunti on hauska, vaikka ryhdymmekin heti työhön. Saamme eteemme novellin ja aloitamme sen analysoimisen.

Tunti on antoisa, mutta silti minua epäilyttää. Jaksanko istua tällä kurssilla koko kevään? Tai löydänkö itsestäni tarpeeksi motivaatiota tehdä kotitehtäviä? Tuhlaanko aikaani, ehkä olen kuitenkin liian laiska ja vanha oppimaan? Mukavuudenhalu kolkuttelee houkuttelevasti ja mietin, että ehkä kannattaisi nyt saman tien luovuttaa.

Opettajamme ääni herättää minut pohdinnoistani. Hän on saanut yhden nuorista oppilaistaan kiinni haaveilusta ja napannut tältä rangaistuksena kengän jalasta. Yhdyn mukaan muiden nauruun. Tunti päättyy ja purkaudumme luokasta hitaana laumana. Lähden autolleni ja kohti kotia.

Lumi on aamupäivän aikana sulanut ja liikenne sujuu taas. Ajan läpi taajaman, jossa suurin osa asukkaista on muualta muuttaneita. Sen paljastavat niin kadulla maleksivien asukkaiden ulkonäkö, mutta ennen kaikkea liiketilojen mainoskyltit. Suutarille, parturille, pesulalle, ruokakaupalle ja baareille on annettu nimiä, jotka juuri ja juuri tunnistaa englanniksi.

Muistan jälleen miten oleellinen osa kieli ja kielitaito ovat uuteen kulttuuriin sopeutumisessa. Etenkin tässä maassa, jossa arvostetaan sosiaalisia taitoja ja sujuvaa ilmaisua enemmän kuin ehkä missään muualla.

Päätän nousta omien ennakkoluulojeni ja mukavuudenhaluni yläpuolelle ja ottaa opinnoista kaiken irti. Kotitielle kääntyessäni luonnostelen jo päässäni kotitehtäväksi annetun ensimmäisen esseen aihetta.