Laulun lumous

Istumme koko perhe ahtaassa ja kuumassa koulun auditoriossa. Ulkona sataa kaatamalla ja sisälläkin on kosteaa. Odotamme nuoremman tyttäremme koulun kuorojen kevätkonsertin alkamista.

Tyttäremme on laulanut aina. Hän aloitti melkeinpä ennen kuin oppi puhumaan. Välillä olen kuunnellut laulun loilotusta jopa melkein hermostumiseen asti. Hän on kuitenkin aina laulanut vain kotona ja varsinkin vanhempana vältellyt kaikkia julkisia esiintymistilanteita. Nyt hän yllätykseksemme ja iloksemme ilmoittautui uuden koulunsa kahdeksasluokkalaisten kuoroon.

Kuorokonsertin aloittaa kuudesluokkalaisten kuoro. He näyttävät jotenkin niin pieniltä ja liikuttavilta. Tytöt ovat pukeutuneet parhaimpiinsa ja myös pojilla on kauluspaidat ja kravatit kaulassa. Lapsia on lavalla varmasti yli sata, joten vaikuttaa siltä, että kaikki halukkaat otetaan mukaan laulamaan.

Kolmasluokkalainen poikani ihmettelee, mitä kaikki pojat oikein tekevät kuorossa. Hän tuo selkeästi esiin suomalaisen asenteen, jonka mukaan kuorossa laulaminen ei ole ihan cooleinta hommaa.

Esitys alkaa ja yllätyn sen tasosta. Lapset laulavat hienosti ja kappaleet on valittu kunnianhimoisesti. Kukaan ei näytä tylsistyneeltä, vaan lapsilla näyttää olevan todella hauskaa lavalla. Myös musiikinopettaja on silminnähden innostunut ja kehuu lapsia vuolaasti.

Kuoroesitykset jatkuvat seitsemäsluokkalaisten kuorolla ja sitten viimein lavalle marssivat kahdeksasluokkalaiset. Huomaan, että tytärtäni jännittää. Hän johdattaa koko joukkuetta korokkeelle.

Ja sitten esitys alkaa. Näen kuinka murrosikäinen tyttäreni oikaisee ryhtinsä ja alkaa laulaa. Hän näyttää kauniilta ja onnelliselta. Hänen kasvonsa säteilevät ja hän hymyilee laulaessaan. On kuin kaikki huolet ja murheet pyyhkiytyisivät hänen mielestään. Puren huultani ja räpyttelen silmiäni liikutuksesta. Juuri nyt edessäni seisoo toistaa sataa elämäniloa hehkuvaa nuorta.

Kun katson heitä, muistan taas miten tärkeää luovuus on. Voi kuinka toivoisin, että jokainen nuori löytäisi oman kanavansa ilmaista itseään. Kuinka hienolta se tuntuukaan, kun kynä paperilla lähtee lentoon, kun tanssiaskeleet osuvat kohdalleen tai kun bändi vihdoin löytää yhteisen sävelen. Etenkin nämä teini-iän tunnemyrskyissä kamppailevat lapset tarvitsevat onnistumisen tunteita. Voi kuinka toivoisin, että itse osaisin paremmin auttaa ja kannustaa.

Konsertti päättyy valtaviin aplodeihin. Siirryymme koulun aulaan odottamaan esiintyjiä. Iloinen nauru ja puheensorina täyttää tilan. Tyttäreni juoksee aulan poikki ja kapsahtaa kaulaani. En haluaisi päästää irti. Nämä hetket ovat aarteita.