Koulun aloittaminen Yhdysvalloissa ei käy tuosta vain

Koulun aloittamiseen ei riitä, että soittaa koulun kansliaan ja kertoo, että hei, olemme muuttaneet ja tulossa. Ensinnäkin kouluviranomaisille pitää todistaa, että todellakin asuu alueella. Tarvitaan koululupa ja lisäksi lääkärintodistus, joka todistaa, että lapset ovat rokotettuja ja terveitä.

Niinpä aloitamme ensimmäisen päivämme uudessa kotikylässämme lääkärin käynnillä. Ajat on varattu lääkäreille, joilla on suomalaisten muuttajien piireissä jo hyvä maine. Oleellista on, että he ymmärtävät eurooppalaisia rokotuskäytäntöjä. Amerikkalaiseen tapaan tyttöjen aika on naislääkärille ja pojan mieslääkärille.

Saavumme tyttöjen kanssa hyvissä ajoin paikalle. Suomalaisiin lääkäriasemiin verrattuna paikka on pieni ja kulunut. Se ei taida täyttää suomalaisten lääkäriketjujen ulkoisia laatuvaatimuksia. Odotushuone on täynnä vanhempia lapsineen. Hetken odottelun jälkeen meidät ohjataan pieneen hoitohuoneeseen, joka on liioittelematta siivouskomeron kokoinen. Mahdumme tyttöjen kanssa seisomaan siellä vain jonossa. Tyttöjä naurattaa valkoiset paperikaavut, jotka puetaan alusvaatteiden päälle tarkastusta varten. Saamme ensimakua amerikkalaisesta häveliäisyydestä.

Ensin hoitaja mittaa tytöt, sitten lääkäri tarkastaa heidät ja lopuksi taas hoitaja ottaa tarvittavat kokeet. Kaikki tapahtuu kätevästi samassa pienessä huoneessa. Tässä lääkärikeskuksessa lääkäri ja hoitaja tulevat potilaan luokse. Tuntuu mukavalta, kun he jututtavat lapsia, kyselevät kuulumisia ja ihmettelivät hassua suomen kieltä. Vaatimattomat puitteet korvautuvat nopeasti ihmisläheisellä otteella.

Lapset ovat terveitä ja Suomesta saadut rokotustodistukset kelpaavat. Myös selitykset siitä, miksi lapsia ei ole rokotettu vesirokkoa vastaan hyväksytään. Tärkein on saavutettu ja lääkäri allekirjoittaa todistuksen koulua varten.
Lähtiessä meiltä kysytään jälleen vakuutusyhtiömme nimeä ja sopimuksemme numeroa. Kolmannen kerran selitän, että emme ole saaneet vielä vakuutusta, sillä meillä ei ole vielä henkilötunnuksia. Olen huomaavinani hoitajan silmissä osanottavan katseen. Kassalla ymmärrän hyvin miksi, sillä poistun lääkäriasemalta toista tuhatta köyhempänä.

Ulkona on pieni pakkanen ja aurinko paistaa kirkkaasti. Äkillisestä köyhtymisestä huolimatta olen iloinen ja helpottunut. Laitan siniset käsinkirjoitetut todistukset visusti talteen laukkuuni. Kotiin päin kävellessämme en voi olla ajattelematta niitä muuttajia, jotka jäävät vakuutuksen, mutta myös yksityisen terveydenhuollon ulkopuolelle. Heidän lastensa koulutien aloitus täällä on varmasti paljon mutkikkaampaa. Toivotankin Obamalle kaikkea onnea maan terveydenhuollon uudistamisessa.