Koulutiellä paikalliseen tapaan

Kiiruhdan kohti koulua. Matka on enemmän ja vähemmän jyrkkää ylämäkeä. Puuskutan ja hengästyn. Olen taas lähtenyt viimetipassa. Koululle päästyäni huomaan helpotuksekseni olevani ajoissa. Koulun edessä on käynnissä jokapäiväinen autoralli ja piha on täynnä lapsia hakevia vanhempia ja hoitajia.

Seison muiden vanhempien joukossa ja odottelen kuopusta. Vanhemmat, pääasiassa äidit, vaihtavat kuulumisia. Hymyilen ja nyökkäilen sinne ja tänne, vaikka en tunne vielä ketään. Se kuuluu hyviin tapoihin. Hetken kuluttua piha täyttyy metelistä, kun lapset purkautuvat luokka kerrallaan opettajan johdolla ulos. Sieltä saapuu myös oma lapseni.

Hän ei vaikuta väsyneeltä, vaikka päivä on ollut pitkä. Päinvastoin. Hän hyppelee vierelläni, suu ja kädet käyvät koko matkan kotiin asti. Matka sinne on alamäkeä ja talot tien varrella ovat suoraan kuin amerikkalaisesta tv-sarjasta. Vaikka ilma on keväisen aurinkoinen, taloissa on vielä joulukoristeet. Olemme löytäneet oikopolun, joten matka on hieman lyhyempi tänään. Oikaisemme pihojen poikki kotiin.

Kotiin päästyämme syömme heti välipalaa. Hänellä on karmiva nälkä, sillä kunnon kouluruokaa ei täällä saa. Koulusta saa kyllä ostaa pizzaa tai nugetteja, mutta suurin osa lapsista syö omia eväitään. Ruokailussa ei opettajia näy, vaan vanhemmat toimivat vuoroillaan valvojina. Kaipaan suomalaisen koulun huoletonta ja terveellistä ruokailua.

Sen sijaan en kaipaa niitä pitkiä iltapäiviä, jotka koululaiseni vietti yksinään kavereittensa kanssa. Kun koulu päättyi viime syksynä useana päivänä jo klo 12, oli vanhempien kotiin tuloon pitkä aika. Viisi tuntia, jonka aikana eivät päteneet vanhempien eivätkä koulun säännöt. Se oli aikaa, jossa pelattiin vahvimpien ehdoilla. Kiusaustapauksia ratkottiin useamman kerran.

Täällä ei tule kuuloonkaan, että yhdeksänvuotias viettäisi niin pitkiä aikoja ilman aikuisen seuraa. Koulupäivä itsessään on jo pidempi kuin Suomessa. Se alkaa joka päivä kello 8.45 ja päättyy kello 15.15. Lisäksi koulun päätteeksi on tarjolla maksullista kerhotoimintaa, jolla helpotetaan työssäkäyvien elämää. Silti monissa perheissä toinen vanhemmista on kotona, tekee osa-aikatyötä tai sitten perheeseen on palkattu hoitaja. Perheen ja työn yhdistäminen ei täällä ole helppoa.

Paikalliseen tapaan vien ja haen poikani päivittäin. Yllätyksekseni hän ei ole protestoinut menetettyä vapauttaan, ei pitkää koulupäivää eikä äidin kotona oloa. Hassua, mutta kaikista muutoksista huolimatta hän vaikuttaa jopa tyytyväisemmältä ja tasapainoisemmalta kuin ennen. Tuntuu kuin hän nauttisi siitä turvallisuudesta, jota aikuisen jatkuva läsnäolo hänelle antaa.

Poikani kiittää välipalasta ja pinkaisee yläkertaan huoneeseensa. Hän pelaa hetken jääkiekkopeliään ennen kuin alamme tehdä yhdessä läksyjä. Otan kupin kahvia ja tunnen ilon häivähdyksen. Olen onnellinen, että sain tämän mahdollisuuden ottaa osaa lapseni tähän elämänvaiheeseen. Hän on vielä pieni ja tarvitsee aikuista.